Hemming piispa kulki hiljaisena ympäri, kuunteli kansan juttuja ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.
"Alku ei ole hullumpaa!" tuumi hän.
Pormestari Mesmann piti upeaa taloutta. Hänellä oli yhtä paljon aarteita kuin poikia ja tyttäriäkin, ja nämä seisoivat äitinsä kera kahdessa rivissä tervehtiäkseen tulijoita.
"Tässä näette, jalo herra, koko perheeni", virkkoi isäntä. "Neljätoista lasta yhden ainoan vaimon kanssa, se on jo sangen kunniakasta, vai kuinka?"
Ja silloin nauroi pormestari niin että vatsa hytki.
Kun tervehdykset oli suoritettu, vietiin vieras suureen ruokasaliin, jossa ateria odotti. Pöytä notkui ruokalajien painosta, ja pormestari leikkeli ja pani itse julman suuret annokset kaikkien eteen mutta vielä puolta suuremman Stenille.
Mesmannin muori sanoi Stenille, että mitä enemmän tämä söi, sitä enemmän osoitti hän olevansa hänen ystävänsä. Mutta kun nuorukainen hymyillen vastasi hänelle täytyvänsä muulla tavoin pyrkiä ansaitsemaan hänen suosionsa, sillä syödä ei hän voinut enempää kuin kyllikseen — silloin nousi emäntä pöydästä, tarttui molempine suurine käsineen pojan päähän ja painoi läiskähtävän suukkosen hänen molemmille poskilleen.
"Te olette kultaisin nuori herra mitä olen nähnyt!" huudahti hän. "Ja jos rakastuisitte kaikkiin tyttäriini, antaisin ne teille kaikki seitsemän!"
"Niitähän on yhdeksän!" huusi pormestari.
"Mutta kaksi on jo naimisissa!" huusi muori vastaan. "Ja minä olen kristitty nainen, jolla on Jumala silmiensä edessä!"