He olivat nyt perillä pormestarin portilla, ja hän huusi heiluttaen hattuaan:
"Eläköön Lyypekki, sen raati ja kansa!"
"Eläköön Ruotsi!" kuului ukkosena väkijoukosta. Hatut ja lakit liehuivat.
"Ja nuori Sten Sture!" huusi Hemming, joka tuli toisten jälestä.
"Eläköön Sten Sture!" kertasi väkijoukko.
Nuorukainen seisoi tällä hetkellä ylinnä portailla. Hän saattoi nähdä kaikkien ylitse, samoinkuin kaikki näkivät hänet. Syvä vakavuus ja hillitty liikutus kuvastui näillä nuorekkaan kauneilla kasvoilla.
"Kiitän teitä sydämestäni!" sanoi hän. "En suinkaan ansaitse nyt sellaista kunniaa, mutta jos Herra auttaa, toivon kerran olevani sen arvoinen."
Nyt tervehti hän pikaisesti kansanjoukkoa ja kiiruhti sisälle.
Mutta kansa seisoi kauan talon edustalla. Heitä halutti kuulla enemmän tätä nuorta herraa, joka puhui heidän kieltään melkein paremmin ja selvemmin kuin he itse eikä ollut vähimmässäkään määrin ylvästelevä. Ja sitä paitsi oli hän tullut Ruotsista! Siihen aikaan ikävöivät kaikki merimiehet, laivurista ruorimieheen, nuoret ja vanhat, Tukholmaan ja rannikkokaupunkeihin, missä heidät kaikkialla otettiin vierasvaraisesti vastaan ja kaikin tavoin kestitettiin. Ruotsissa oli monella "mielitiettynsä", joka ei lainkaan estänyt, että hänellä saattoi olla sellainen kotimaassakin. Sture nimi oli heille jo tuttu. Kertomukset Brunkebergin taistelusta olivat aikonaan saapuneet saksalaistenkin korville. Vielä olivat elossa monet, jotka silloin olivat lapsia, toiset olivat kuulleet ystäväin ja sukulaisten siitä puhuvan.
Oli itsestään selvää, että tämä nuori Sture oli vanhan poika. Isää kunnioitettiin pojassa, ja tämähän tuli vierasvaraisesta Ruotsista!