"Sodan ja vainon aikaan?"
"Ei, sulimman rauhankin! Silloin valaa petollinen ystävä imartelun tai panettelun myrkkyä veljensä korvaan; silloin repii kateus maahan hyvän maineen, joka on hänen itsensä tiellä! Silloin ovat ihmiset irtipäästettyjä metsäkoiria, jotka hurjassa verenjanossaan ajavat otusta. Ja jos karhu kääntyy heitä vastaan ja näyttää heille hampaitaan, silloin vetäytyvät he tosin syrjään, mutta eivät siltä päästä häntä näkyvistään; he lähettävät sylirakkejaan härnäämään häntä haukunnallaan, ampuvat väkänuoliaan, jotka eivät surmaa, mutta koskevat sitä kipeämmin. Sellaisia ovat ihmiset, sellainen on maailma, sellainen elämä! Ja sitäkö pitäisi rakastaa, sitäkö uskoa? Hahaha!"
Sten seisoi kuin puusta pudonneena.
"Minun ei kenties olisi pitänyt sanoa sitä teille, mutta teidän iässänne menee sellainen yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos."
"Yksi jää kuitenkin jälelle, ja se surettaa minua syvästi."
"Mikä se on?"
"Tieto, että te olette hyvin onneton!"
"Kuka moista sanoo?"
"Päätän omista sanoistanne!"
"Minä näen elämän sellaisena kuin se on! Jollei ilmakehää olisi, leijailisi aurinko tuolla ylhäällä kuin suunnaton tulipalo. Ihantavat harhakuvat ovat särmiöitä, joiden läpi näemme elämän nuoruudessamme; mutta ne hälvenevät vähitellen, ja lopuksi käy niin, että meidät valtaa rajaton maailman ja koko ihmiskunnan halveksuminen."