Elina ne houkutteli esiin. Ne helähtelivät alussa valittavina, rukoilevina, sitten niiden voima kasvoi ja ne aivan kuin kävivät taistelua olemassaolosta, koettaen voittaa kaikki esteet; vähitellen sulivat äänet syvän juhlalliseen virrensäveleen.
Ritari seisoi ihastuksissaan ja ihmeissään. Oliko neitsyt puhunut hänelle sävelin, pyytänyt hänen sääliään? Pelkäsikö Elina jotakin? Ja mitä?… Sattumalta osui hänen katseensa tauluun, ja hänestä tuntui, että äiti ikäänkuin suojellen piti kättään neitsyen yllä, samalla katsellen ankarasti häntä… Tämän täytyi kaiken olla kiihtyneen mielikuvituksen virvoja. Hän rakasti Elinaa, tahtoi ottaa hänet emännäkseen… Mitä olisi tätä vastaan muistutettavaa, miksei hänkin saisi nauttia kodin onnea?
Viimeiset sävelet olivat hälvenneet, ja Elina seisoi vielä paikoillaan käsivarret harpun ympärillä.
"Elina!" sanoi Åke väräjävällä äänellä.
Elina säpsähti, mutta ei edes kääntänyt päätään.
"Te soitatte ihmeellisen kauniisti, keneltä olette sen taidon oppinut?"
"En ole sitä oppinut, se tulee itsestään."
Tällöin avautui ovi ja Ermegård rouva astui sisään linnanvartian seuraamana. Että heidän pitikin tulla juuri nyt! Elina lakkasi melkein samalla hetkellä soittamasta ja meni Ermegård rouvaa vastaan.
"Kaikella on aikansa", sanoi tämä ankarasti. "Köyhät odottavat tuolla ulkona ruokaansa."
"Ja minä kun olen aivan unohtanut heidät!" huudahti Elina säikähtyneenä ja riensi ulos.