Mutta kun Hemming ensi kerran huomasi olevansa yksin kansan keskuudessa, vapautuneena vaaniskelevista munkeista, puuskahti hän tulisesti:
"Niin, minä olen pappi ja munkki, sentähden tunnen kaikki ne juonet ja metkut, joita nämä harjoittavat. Minä tiedän, etteivät he tahdo päästä ainoastaan ihmisen hengen herroiksi, vaan he tahtovat määräillä hänen ulkonaisiakin tekojaan. Mutta sanon teille: älkää uskoko heitä älkääkä minua, vaan tutkikaa itse! Teidän on uskottava ja noudatettava ainoastaan sitä, minkä oma ymmärryksenne hyväksyy."
Katkeruus munkkien kesken yltyi. Tämä toivioretkeläinen oli ilmeisesti ruotsalaisten kannattaja, ja hän repi alas, mitä pappismiehet olivat koettaneet rakentaa.
Laivaston haaksirikko oli koitumaisillaan kuninkaalle aivan odottamattomaksi liittolaiseksi. Munkit olivat käyttäneet hyväkseen tyytymätöntä mielialaa, ja vaikka he puhuivat alussa varovaisesti, tekivät he niin ainoastaan iskeäkseen myöhemmin sitä navakammin. Nuori Sten Sture oli tehnyt kaikkiin hyvän vaikutuksen. Kääntää tämä kylmäkiskoisuudeksi, esittää hänet Jumalan vihan esineeksi ja tapahtunut onnettomuus rangaistukseksi siitä, että Lyypekki oli ottanut hänet vastaan ja ryhtynyt Ruotsin kanssa tekemisiin — se oli samaa kuin saada täydellisesti rikkoutumaan molempain maiden välit, ja suurempaa palvelusta ei voinut tehdä Hannu kuninkaalle.
Vaara kävi yhä suuremmaksi. Oli enää vain kaksi päivää siihen, kun aiottu kokous oli pidettävä. Tarkoitus oli suurella joukkomielenosoituksella tehdä tyhjäksi kaikki ruotsalaisystävyys, mutta sitä varten täytyi ensin raivata toivioretkeläinen tieltä pois.
Kukaan ei uskaltanut epäillä hänen kuulumistaan kirkkoon. Mutta milloin oli kukaan pappismies esiintynyt sillä tavoin! Ääntämistavastaan päättäen hän oli eteläsaksalainen, ja hän sanoikin olevansa Wienistä. Hänen latinantaitonsa todisti hänet oppineeksi mieheksi, ja hänen kertomuksensa Roomasta ja Kööpenhaminasta todistivat, ettei hovielämä ollut hänelle vieras. Koetettiin urkkia selville hänen asuntoaan, mutta hän ei maannut koskaan kahta yötä samassa paikassa, ja ihmeellisintä kaikista oli, ettei hänen koskaan nähty aamulla tulevan samasta paikasta, mihin oli illalla mennyt.
Munkki, joka viimeksi oli aikonut antaa häpeämätöntä toivioretkeläistä nenälle, ei ollut sen vähäisempi kuin sistersiiniläisluostarin apotti, joka omassa korkeassa persoonassaan tahtoi vakuuttautua, oliko paljon puhuttu muukalainen tosiaankin niin vaarallinen kuin väitettiin. Hän palasi sangen kiihtyneessä mielentilassa, ja veljien kesken pidettiin neuvottelu, millä tavoin hänestä oli vapauduttava.
Silloin nousi aina kysymys: kuka hän oli ja mihin kaikkeen silloin antauduttiin alttiiksi. Ei kuitenkaan voinut olla suurempaa vaaraa siinä, että hänet toistaiseksi tehtiin vahingottomaksi. Useimmat äänestivät, että hänet äkkiarvaamatta toistaiseksi vangittaisiin.
"Eikö olisi parempi käyttää viekkautta?" kysyi apotti.
"Hän on itse munkki…"