Kukaan munkeista ei tahtonut ottaa houkutellakseen häntä satimeen.
"Onko hän hyvin väkevä?" kysyi apotti.
Sitä ei voinut kukaan sanoa.
"Jollen pelkäisi, että hän saattaa tuntea minut!"
"Me voisimme olla lähistöllä."
Kaikki olivat yksimieliset, että täytyi välttämättä olla muutamia uskottuja hänen kunnianarvoisuutensa lähistössä. Päätettiin viekoitella toivioretkeläinen luostariin. Ainoastaan silloin, jollei tämä onnistuisi, turvauduttaisiin väkivaltaan. Tullakseen tuntemattomaksi oli apotti pukeutunut dominikaanien pukuun, ja hän suuntasi sen jälkeen matkansa sinne, minne näki enimmän kansaa virtaavan.
Täältä, kaupungin suurimmasta oluttuvasta, löysi hän tosiaankin toivioretkeläisen, ympärillään niin paljon kuulijoita kuin huoneeseen mahtui. Hän kertoeli heille järeitä juttuja, joiden kaikkien tarkoitus oli repiä tekopyhyyden huntu ja näyttää synti ja rikos oikeassa valossaan. Lankesipa vastuu kuninkaan, piispan, munkin tai jonkun korkean herran ylle, puhui hän yhtä peittelemättä. Apotti kärsi kovia tuskia kuullessaan moista, mutta hän pakoitti huulensa hymyilyyn. Ei käynyt laatuun istua ulkonäöltään tunteetonna keskellä riemuitsevaa kuulijajoukkoa, joka ei ollut koskaan kuullut moista.
Kun Hemming nousi lähteäkseen, sanoi hän kokoontuneelle kuulijakunnalleen, että tulee viipymään muutamia päiviä ennenkuin he ensi kerran kohtaavat hänet. Tärkeät tehtävät vaativat häntä lähtemään kaupungista.
"Mutta tulettehan toki takaisin?" huusivat he.
"Aivan varmaan ja ennenkuin odotattekaan."