Toiset neljä munkkia hyökkäsivät luo.
Pontevalla otteella heitti hän apotin maahan ja tarttui lähinnä olevaan munkkiin. Hän otti hänet vahvoille käsivarsilleen, nosti hänet ilmaan ja käytti häntä nuijana, millä löi toisia. Munkit olisivat kaikki heti paenneet, jollei jokainen sivallus olisi kaatanut miestänsä maahan ja tehnyt heitä kykenemättömiksi puolustautumaan.
Nähdessään neljä lyötyä vihollistaan heitti Hemming viidennen luotaan. "Lähettäkää minulle sana, kun tahdotte enemmän!" sanoi hän ja kääntyi sen jälkeen takaisin kaupunkiin.
Sillävälin vallitsi melkoinen levottomuus porvarien ja raadin keskuudessa. Sota vai ei sota, se kysymys pyöri kaikkien ajatuksissa, oli kaikkien keskustelun aiheena. Silloin kuten nytkin oli persoonallinen vaikutus ratkaiseva. Ne, jotka eivät olleet joutuneet kosketukseen ruotsalaisten kanssa, vaan joiden mieltä vallitsi ajatus, että laivaston tuho oli Jumalan rangaistus neuvotteluista Ruotsin kanssa, he eivät tahtoneet tietää tämän maan kanssa liittoutumisesta mitään. Kaikki ne, jotka olivat menettäneet miehen, veljen, isän tai pojan, katsoivat jo kylliksi menettäneensä.
Nuori Sten Sture kutsuttiin raadin kokouksiin; hän lausui mielipiteensä selvyydellä ja ymmärtäväisyydellä, joka voitti kaikkien kunnioituksen. Mutta hänelle sanottiin suoraan, että toiveet olivat sangen synkät. Yleinen mielipide oli sotaa vastaan, ja silloin ei voitu mitään. Yksin uskollinen Eckermannkin myönsi, ettei näyttänyt lupaavalta. "Mutta minä en siltä luovu toivosta, että asia saadaan menemään lävitse", sanoi hän.
"Voinko minä tehdä mitään?" kysyi Sten.
"Olkaa kärsivällinen ja odottakaa aikaa!"
Mutta Mesmannin matamilla ei ollut kärsivällisyyttä suurin varastossa. Tarmokkaan naisen täytyy olla toimessa myöten tai vastoin tahtoaan eikä hän tee mitään puolittain. Nyt ei hän kuullut ainoastaan miehensä, vaan kaikkien niiden, jotka kävivät hänen luonansa, puhuvan epätoivoisesti suuresta kysymyksestä. Aterioilla ei pormestari hänestä näyttänyt osoittavan heidän nuorelle vieraalleen samaa kunnioittavaa huomaavaisuutta kuin alussa, ja vaikka hän kyllä käsitti, että siihen olivat syynä ne vakavat ajatukset, jotka täyttivät hänen mielensä, niin oli siinä kuitenkin sivu vivahdus, joka vaivasi hänen mieltänsä, eikä hän jättänyt sitä sanomatta.
"Mitä te naiset ymmärrätte sellaisesta!" vastasi pormestari. "Niin nuori kuin Sten herra onkin, käsittää hän kuitenkin, että vakavuus ja tyhjänpuhuminen eivät kuulu yhteen."
"Ettekö aio viedä asiaa läpi?"