"Ritari ei tule ennenkuin viime hetkenä, juuri kun vieraat ovat lähtemäisillään."
"Mitä toisilla sitten on täällä tehtävää?" kysyi neljäntoistavuotias.
Sisarukset katsoivat pelästyneinä häneen. Sellainen rohkea kysymys oli rangaistava vuorokauden pimeällä arestilla, mutta Mesmannin matami oli tänään päiväpaisteisimmalla tuulellaan ja vastasi sentähden:
"Mitä he täällä tekevät, tiedätte kyllä minun sanomattanikin!"
Ja tyttäret pyrähtivät ulos kuin lintuparvi. He kolkuttivat kaikkialla ja olivat kaikkialle tervetulleet — luonnollisesti, sillä nämä lintuset eivät pyytäneet jyväsiä, vaan tarjosivat.
Pormestarin emäntä ei hänkään pysynyt toimetonna. Hän kävi kaupungin ylhäisimmissä taloissa ja erittäinkin niissä, joissa perheenäidillä oli jotakin sanottavaa. Hän puhui tulevasta suuresta kokouksesta ja sanoi, että oli ikuinen häpeä, jollei kaupunki pitänyt tekemiään sitoumuksia, vaan koetti vetäytyä pois.
Muutamat vastasivat, ettei tämä asia kuulunut naisille, mutta Mesmannin matami väitti, että mies myöten tai vastoin tahtoaan sai vaikutuksia vaimoltaan ja että se talo oli horjuvalla perustalla, missä nainen ei saanut tahtoaan läpi. Tämä tarmokas nainen ei saanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin jokainen perheenäiti oli luvannut tehdä kaiken voitavansa.
Nuorten juhla vietettiin ja onnistui kuten oli laskettukin. Kaupungin nuoret neitoset unelmoivat ritarista ja puhuivat hänen puolestaan. Vaimot olisivat saaneet hävetä Mesmannin matamin edessä, jolleivät olisi ymmärtäneet vaikuttaa miehiinsä yhtä hyvin kuin hänkin.
Mutta vastakkaiset voimat olivat myös liikkeessä. Se vaikutus, minkä "toivioretkeläinen" oli tehnyt kansaan ei ainoastaan puheillaan ja kertomuksillaan, vaan apotille ja munkeille antamallaan selkäsaunallakin, oli näissä myöhemmin herättänyt halun kostoon. Ei ollut epäilystäkään, että hän ajoi ruotsalaisten etuja!
Apotti laati tuhansia suunnitelmia, mutta hylkäsi ne yhtä nopeasti. Vihdoin luuli hän löytäneensä keinon, joka veisi perille, ja sen hyväksyivät nekin, joille hän sen ilmaisi. Haaksirikossa hukkuneille oli pidettävä suuri surumessu kaikissa kaupungin kirkoissa. Tähän määrättiin kokouksen edellinen päivä. Kirkot verhottiin mustiin, hankittiin lukemattomat kirstut kynttilöitä, ei säästetty mitään kustannuksia, jotta juhla saataisiin niin mukaansatempaavaksi kuin mahdollista.