Varhain aamulla alkoi kellonsoitto kaikissa kaupungin kirkoissa. Kaikki, jotka näyttäytyivät ulkona, olivat mustissaan. Virkaa toimittavat papit juoksivat kiirehtien kirkosta toiseen, ja nunnakulkueet, jotka menivät kirkkoon, vaelsivat pitkin katuja. Ilman mitään käskyä, ainoastaan pappien vaikutuksesta, olivat kaikki kaupat sulettuina.
Juhlan oli alettava suurella juhlakulkueella kautta katujen. Vanha tapa oli, että viranomaiset ottivat osaa sellaisiin tilaisuuksiin ja kulettivat mukanaan kaupungin arvomerkkejä. Nyt ei heitä ollut pyydetty tai edes heille ilmoitettu; oli siis selvää, että kirkollinen mahti tahtoi jostakin syystä toimia yksin.
Syytä ei ollut vaikea havaita. Elvyttämällä hukkuneiden muisto kansan mielessä saataisiin raadin kokous sellaiseen päätökseen kuin haluttiin ja ruotsalainen puolue joutuisi häpeään. Sentähden herätti tieto aiotusta surujuhlasta sekä suuttumusta että hämmästystä. Sellaisesta kirkon ja valtion välien rikkoutumisesta saattoi olla arvaamattomat seuraukset.
Yksin Hemming piispakin hämmästyi.
"Minä tahdon ottaa osaa juhlakulkueeseen", sanoi Sten.
"Mistä syystä?"
"He ovat tulleet viimeksi meiltä, nuo haaksirikkoutuneet. Meidän täytyy kunnioittaa heidän muistoaan."
"Ette kenties ole niinkään väärässä."
"Eikö lähettiläidenkin pitäisi ottaman osaa?"
"Eiköhän vain!"