Talvi saapui tavattoman aikaiseen kovien myrskyjen kera, ja laivastot palasivat talviteloilleen. Lokakuun lopulla laskivat ruotsalaiset laivat Kalmarin satamaan, ja Sten riensi isänsä luo, joka oli sotaretkellä Smålannin rajamailla.
Molemmat hämmästyivät toisensa nähdessään. Nuorukainen oli kasvanut mieheksi. Yhteenpuristetut huulet, valppaat silmät ilmaisivat voimaa ja päättäväisyyttä, hän tiesi mitä tahtoi ja saattoi kyllä viedä tahtonsa perillekin.
Svante Niilonpoika oli sitä vastoin vanhennut, hiukset olivat harmaantuneet; päivittäinen, hetkittäinen huolehtiminen, mistä saada varoja sodan jatkamiseen, kulutti hänen elinvoimiaan.
Mutta nyt, yhdyttyään jälleen poikaansa, tunsi hän ainoastaan isän iloa. Poika oli paremmalla menestyksellä jatkava, mitä hän oli alottanut. Mitä merkitsi silloin mitä vastuksia Svante Niilonpoika oli saanut kokea, jos hän oli tasoittanut tietä Stenille!
Heidän pakinoituaan rauhanystäväin juonitteluista, joita salaisesti kannatti arkkipiispa enimpine käskynalaisineen, sekä lisääntyvästä hädästä maassa ja kansan sen johdosta yltyvästä haluttomuudesta jatkamaan sotaa, kosketti Svante herra lopuksi sitä seuraavan vuoden sotasuunnitelmaa, mikä oli tehty Tanskassa ja minkä hän salateitä oli saanut tietoonsa. "Millainen se on?" kysyi Sten. "He aikovat käydä kimppuumme maitse sekä Skånesta että toiselta puolen Norjasta."
"Nuori kuningas kai on mukana?"
"On", vastasi Svante Niilonpoika katkerasti hymyillen. "Hän se juuri on hyökkäävä Norjan puolelta. Länsi-Göötanmaalla ei enää ole mitään Åke Hannunpoikaa puolustamassa maata."
"Lähettäkää minut häntä vastaan!"
"Sinua voidaan tarvita paremmin toisilla paikoin. Tarkoitus lienee, että molemmat sotajoukot yhtyvät Jönköpingin luona ja sieltä yhdessä jatkavat matkaa pohjoiseen päin."
"Luonnollisesti Tukholmaan?"