Efra huokasi ja meni erään oluttynnyrin luo, joka aukeni samalla tavoin kuin ensiksimainittu, mutta näkyi sisältävän useita hyllyjä, joilla oli kaikenkokoisia kippoja. Hän otti erään aivan pienen. "Mitä ajattelet, Efra? Tänne suurin!" Esbjörn täytti sen ja maisteli. Se oli tavattoman hieno juoma, voimakas ja makea. Hän maiskutti kieltään.
"Niitä on tällaisia juomatavaroita ainoastaan luostarissa", sanoi hän ja nosti kipon jälleen suulleen. Sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Efraan. Tämän katse oli kiiluva, ja hän jätti yhtäkkiä juomisen sikseen.
"Luuletko, että se juovuttaa?" kysyi hän. "En tiedä."
"Juo!" Hän ojensi kipon hänelle. "Ei, kunnianarvoisa isä on kieltänyt sen suurena syntinä."
"Jos hän antaa sinulle synninpäästön siitä, että otat hengen muilta ihmisiltä, niin annan minä sen sinulle niin pienestä synnistä. Juo nyt!"
Efra lankesi polvilleen. "Minä juovun", sanoi hän. "Etkö muuta? Juo!"
Munkki otti kipon, se putosi hänen kädestään ja meni tuhansiksi kappaleiksi. Esbjörn ei tiennyt, nousiko hänen päähänsä viini vai munkin menettely, mutta hän ei ollut ensi kertaa luostarissa ja hän hillitsi itsensä.
"Meidän on noudettava pari kippoa lisäksi", sanoi hän pakotetulla tyyneydellä ja vei munkin mukanaan kaapille. Nyt otti hän kaksi kippoa mukaansa, suuremman ja pienemmän.
Suurempi täytettiin uudelleen, ja Esbjörn kaasi siitä pienempään.
Oli merkillistä nähdä tällöin munkkia. Koko ruumis värisi ja hampaat kalisivat vastatusten. Hän veteli rukousnauhaa melkein kouristuksentapaisesti käsiensä välitse, samalla jupisten rukouksen toisensa jälkeen. Hän seurasi Esbjörnin kaikkia hommia levottomin katsein, ja kun tämä pani pois suuremman kipon ja lähestyi häntä pidellen pienempää kädessään, heittäytyi hän suulleen maahan.