"Mutta kun se on pakollinen?"
"Kukaan ei usko sitä!"
Horjahdellen otti hän täyden kipon. Se oli tyhjennetty muutamilla siemauksilla.
"Nyt nukun tuomiopäivään", sanoi hän laskeutuen maahan.
Mutta Esbjörn ei voinut vastustaa halua nähdä paikkaa, johon hänet oli tahdottu haudata. Hän meni sentähden osoitettuun suuntaan ja löysi vaikeuksitta pienen lautaoven, joka oli ainoastaan säpissä. Avattuaan sen näki hän kummikseen vedellä täytetyn haudan, jonka luja pato eroitti luostarista. Sen etupuolella, mutta ilmeisesti yhteydessä sen kanssa oli rakennukseen kiinni muurattu kaivo pumppulaitoksineen, kaikki tyyni vanhaa ja rappeutunutta.
"Tässä pohjattomassa syvyydessä minun siis piti saada hautani", ajatteli Esbjörn.
Täälläkin oli hänellä siis uloskäytävä, jos hän tarvitsi, ja hän päätti ottaa kellarin avaimen mukaansa.
Sanottu ja tehty. Kirje kädessään hän nousi portaita ylös. Huppukaulukseen tehtyjen pienten reikien kautta saattoi hän nähdä tulematta itse nähdyksi. Hän pysähtyi munkin mainitsemalle ovelle, mutta kun kuuli sisällä kiihkeitä ääniä ja kannusten kilinää, ei hän tahtonut häiritä keskustelua, jonka sisällön hän halusi tietää.
Silloin avautui lähimmän huoneen ovi. Sieltä tuli veli Hiljainen, mutta ei päähineessään kuten tavallisesti, vaan ajeltu pää oli yhtä kiiltelevä kuin kasvotkin.
"Kaikki tehty?" kysyi hän.