Esbjörn nyökkäsi myöntävästi.
"Tule sisälle tänne, täällä kuulee kaiken!"
Hän noudatti heti kehoitusta, mutta ei ollut vähän hämmästyksissään nähdessään kuusi tai kahdeksankin munkkia, jotka istuivat sisällä kuunnellen. Se oli samaa kuin mennä leijonan kitaan, mutta olisi ollut vielä vaarallisempaa kääntyä takaisin, ja luottaen siihen, että onni auttaa rohkeita, astui hän aivan pelottomasti sisälle.
Ainoastaan lautaseinä eroitti hänet puhujista. Munkit osaksi seisoivat, osaksi istuivat ympäri huonetta, kaikki korvat hörössä kuulostellen keskustelua. Esbjörn katsoi edullisimmaksi istua, silloin kiinnitettäisiin häneen vähemmän huomiota, ja hän teki samanlaisia keinuttelevia liikkeitä kuin oli huomannut Efrankin tekevän.
Alussa oli hänen vaikea koota ajatuksiaan, hänen oma seikkailijan asemansa teki hänet levottomaksi vastoin tahtoaankin, mutta pian pääsi hän kiinni keskusteluun, ja silloin kuunteli hän yhtä tarkkaavaisesti kuin muutkin.
"Sanon teille", virkkoi muuan ääni, "hyvällä ei häntä saada siihen taipumaan."
"Syytöksiä voimme häntä vastaan tehdä kuinka monta tahansa", vastasi toinen. "Aina on muutamia valtaneuvoksia, jotka asettuvat hänen puolelleen, ja niin raukeavat parhaitenkin laaditut suunnitelmat tyhjiin."
"Ja kuitenkin ovat useimmat heistä yksimieliset, että hän on vastoin valtaneuvoston mieltä jatkanut sotaa; ja niiltä, jotka rauhanasioissa ovat matkustaneet Tanskaan, on hän riistänyt heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon. Niin ettei nyt enää tahdo kukaan mennä sinne", sanoi kolmas.
"Kuinka raha onkaan huonontunut viime aikoina", puuttui nyt muuan hieno ääni puheeseen.
"Pahempaa on", sanoi ensimäinen puhuja, "että kun ennen rahanlyönnin suorittivat valantehneet rahamestarit, tapahtuu se nyt linnassa, neuvostolta kysymättä, vastoin kaikkea vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa."