Viereisessä huoneessa ei luultavasti oltu kuultu mitään, sillä siellä jatkettiin keskustelua. Mutta Esbjörn ei voinut kauemmin kuunnella; hän aavisti, että huutaja oli Efra, ja hän ymmärsi, ettei hetken kuluttua hänen henkensä ollut suuriarvoinen.
Hän vilkuili kupeilleen ja näki, kuinka kaikki hörössä korvin odottivat toista valitushuutoa… Se tuli vielä läpitunkevampana.
Kaikki hypähtivät pystyyn. Esbjörn nousi kuten muutkin, mutta hänen polvensa horjuivat.
Silloin laskettiin käsi hänen olalleen. Hän hätkähti kovasti.
"Kirje, tänne kirje!" sanoi veli Hiljainen.
"Ei, aion itse!"
"Hän ei ole oikein kuollut!" kuiskasi toinen munkki hänen korvaansa.
"Olet tehnyt tehtäväsi huonosti."
"Tule heti!" huudahti Hiljainen.
Esbjörn lähti huoneesta; hänestä tuntui, että kaikki katselivat häntä. Seuraavana minuuttina seisoi hän pienen kokouksen keskellä. Siihen kuului kuusi ritaria ja heidän joukossaan nainen, upeasti puettu ja ylväs ryhdiltään. Hänen ulkonäkönsä todisti kadonneesta kauneudesta, terävät, levottomat silmät järkähtämättömästä voimasta.
Taasen kajahti sydäntä vihlaiseva huuto. Esbjörn kuunteli, kuinka munkit syöksyivät portaita alas.