"Ettekö sitten kuule, mitä sanon?" toisti harmistunut nainen.
"Antakaa minulle kirje!"
Hän antoi sen naiselle. Tämä avasi sen ja luki.
"Kas tässä, hyvät herrat, on teille todistus!"
Esbjörn vetääntyi ovelle. Hän kuuli, kuinka munkit ravistelivat kellarin ovea. Seuraavassa tuokiossa tulisivat he takaisin ja vaatisivat häneltä avainta.
"Pysykää vaan paikoillanne!" käski nyt Sigbrit, joka luuli hänen aikovan lähteä. Heti sen jälkeen avautui ovi hiljaa hänen takanaan.
"Avain!" kuiskasi ääni hänen korvaansa.
Hän antoi sen vitkastellen.
"Tule jälestä niin pian kuin voit!" jatkoi ääni. Munkki katosi melkein kuulumattomasti.
Salaliittolaiset puhuivat kiihkeästi keskenään, mutta Esbjörn ei enää heitä kuunnellut. Monia tuumia risteili hänen päässään. Heittäisikö hän pois huppukauluksen, ilmaisisi kuka oli ja ottaisi houkutellakseen ritarit ansaan? Mutta jollei häntä uskottaisi? Eikö se olisi mieletön yritys, joka veisi hänet varmaan kuolemaan? Ja kuinka hän pelastaisi herransa hengen?… Eikö voinut uskaltaa kymmenen yhtä vastaan, että lähimpänä minuuttina kuusi miekkaa lävistäisi hänet!… Se ei siis kelvannut.
"Sen miehen täytyy olla kuuro!" huusi Sigbrit rouva.