Nyt olivat he löytäneet Efran, he tulivat häntä noutamaan!… Esbjörnin kaikki aistimet olivat vireillä. Ensi kerran tunsi hän kuolemanpelon tuskia. Silloin kirkaisi hän, tuntiessaan, että eräs henkilö lujasti tarttui hänen käsivarteensa.
Se oli muuan ritareista. "Oletteko järjiltänne, kun ette vastaa?" kysyi tämä!
"Antaa raukan mennä!" käski Sigbrit rouva. "Ja lähettäkää tänne veli
Hiljainen!"
Esbjörn riensi ulos. Juoksisiko hän alas vainoojiaan vastaan vai koettaisi piiloutua luostariin? Silloin välähti rohkea ajatus hänen päässään. Hän syöksyi kuin salama portaita alas kellarin ovelle. Hän kuuli munkkien röhisevän siellä sisällä, mutta kaksi heistä seisoi odottaen ulkopuolella.
"Mikä Efraa vaivaa?" kysyi yksi heistä.
"Jonkin täytyy olla hullusti!" sanoi toinen.
"Menkää ylös katsomaan, minä jään tänne."
Toinen miehistä meni.
Samassa kuului hirveä huuto kellarista. Nyt oli asia selvinnyt. Epätoivo valtasi Esbjörnin. Hän avasi kellarin oven ikäänkuin ottaakseen selon syystä.
"Mitä helvettiä se mahtanee olla?" sanoi munkki.