"Pelkään, että herroilla on silmiä näkemään ainoastaan sitä, mikä lähinnä koskee heitä itseään."
"Niin sanoo piispakin. Hän luulee, että kuta kauemmin hän elää, sitä enemmän hän oppii ihmisiä halveksimaan. Onko se teidänkin ajatuksenne, kunnianarvoisa isä?"
"Ei. Minä ainoastaan surkuttelen heitä, surkuttelen syvimmästä sydämestäni."
"Sitäkö, etteivät ihmiset ole hyviä?"
"Sitä, etteivät he ymmärrä omaa onneaan. Olen nähnyt ihmisten kilvoitellessaan saavuttaakseen maallisia aarteita uhraavan kunniansa ja tunnonrauhansa. Olen nähnyt toisten, nauttiessaan maallista ihanuutta, ympärillään kaikkea, mikä voi antaa elämän iloa, kantavan sydämessään oasta, joka ei koskaan lakkaa haavoittamasta, joka tekee heidän yönsä unettomiksi ja heidän hilpeytensä teennäiseksi."
"Niin kyllä onkin!"
"Olen myös nähnyt niitä, jotka taistelevat hätää ja huolia vastaan; mutta heidän hyvä omatuntonsa on pitänyt heidän voimiaan yllä, ja Herra auttaa omiaan."
"Sen uskon!"
"Ajatelkaas näitä molempia heidän elämänsä päivän vaipuessa mailleen!… Toinen heistä ei voi ottaa aarteitaan mukaansa eikä ostaa toisenkaan aarteita. Kumpiko heistä lähtee täältä iloisemmin mielin?"
"Kuinka ihmiset voivat olla tätä ajattelematta?"