"He ajattelevat ainoastaan hetkeä, elävät ainoastaan nykyisyydelle. Jos katumus toisinaan saa heidät valtaansa, ovat he ikäänkuin horroksissa ja lankeavat kaikenlaisiin hullutuksiin."
"Minä en ymmärrä", sanoi Sten, "mitä etua rouva Bontilla saattoi olla minun kuolemastani. Mutta merkillisintä on, että olen kaksi kertaa ollut saamaisillani surmani arkkipiispan talossa."
"Kaksi kertaa?"
Nyt kertoi nuorukainen tapauksen Almarstäkissä ja kuinka ihmeellisesti hän silloin pelastui.
Isä Johannes kuunteli tarkkaavaisesti, ja kun hän palasi kotiin, oli hänellä pitkä keskustelu arkkipiispan kanssa. Päivällisellä sanottiin, että tämä oli äkkiä sairastunut eikä voinut nousta vuoteestaan. Kun Sten illalla meni huoneeseensa, kertoi muuan asemiehistä, että talossa vallitsi suuri hälinä. Rouva Bontin oli käsketty muuttaa pois; mutta vaikka hän tällä hetkellä olikin poissa, ei kukaan uskonut, ettei hän enää palaisi.
Asemiehet olivat saaneet käskyn maata ritarin huoneen edessä olevassa huoneessa. Mitään syytä tähän ei ollut ilmoitettu.
Seuraavana aamuna kutsuttiin Sten herra, samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä, hänen armonsa luo. Nytkin otettiin hänet vastaan avoimin sylin. Arkkipiispa kysyi suurella levottomuudella hänen terveydentilaansa ja sanoi, että hän oli suureksi säikähdyksekseen kuullut, että hänen talossaan oli eräällä henkilöllä ollut pahoja aikeita hänen rakasta vierastaan vastaan.
Asia ei ollut niin paha kuin isä Johannes oli luullut; juomaa oli koetettu muutamaan koiraan, joka oli nukkunut siitä ja herännyt kahdentoista tunnin kuluttua. Mutta yritys oli niin rohkea, että rikollinen oli karkoitettu talosta, ja suru siitä, että jotakin sellaista oli saattanut tapahtua hänen talossaan, oli vienyt hänen armonsa itsensä sairasvuoteeseen.
Sten pyysi häntä uskomaan, että hän olisi mieluummin nähnyt, ettei hänen kunnianarvoisuutensa olisi koskaan saanut tietää asiasta.
"Eikö kertomus tästä ole pian leviävä kautta kaupungin ja maan?"