"Ei minun kauttani!"
"Aiotteko pitää sen salassa?"
"Kaikilta!"
"Isältännekin?"
"Häneltäkin!"
"Jos pidätte sananne, olette totisesti harvinainen nuori mies."
"Teidän armonne voi luottaa minuun."
"Niinpä on minunkin todistettava ystävyyteni teitä kohtaan. Sanokaa rakkaalle ystävälleni Svante Niilonpojalle, ettei vanha arkkipiispa ole unhottanut, kuinka monta kappaa suoloja hän on syönyt yhdessä hänen kanssansa, ja sikäli kuin voin, tahdon suojella hänen selkäänsä hänen vastustajiltaan. Jos tahdotte, voitte lisätä, että teen sen etupäässä hänen jalon poikansa tähden."
"Isääni on suuresti ilahuttava, että teette sen maan ja hänen tähtensä."
"Sanokaa mitä tahdotte" — tässä sai ääni vienomman sävyn — "ainoastaan kerran ennen elämässäni olen kohdannut ihmisen, jonka sydämen puhtaus ja viattomuus on ollut niin läpikuultava… Ensimäisen näin nuoruudessani, toisen kohtaan elämäni iltana. On suuri armo, että ihmistä siten ilahutetaan kaksi kertaa elämässään, ja siihenkin liittyy katkeraa surua… surua tuntiessaan, tietäessään… ettei kaikki ole kuten voisi ja pitäisi…"