"En luule eukon siitä ottavan ojentuakseen, sillä tuntia myöhemmin sätti hän pahanpäiväisesti talonväkeä ja lupasi pitää kovaa komentoa palattuaan takaisin. Ja talossa uskoivat kaikki, että se tapahtuisi muutamain päivien perästä."
"Toivon, Erik, ettei tämä tapaus tule puheeksi Tukholmassa."
"Teidän tahtoanne noudatetaan, herra." Erik vetäytyi takaisin toveriensa luo ilmoittaakseen heille herransa tahdon.
Mutta lopulla matkaa kiitivät Stenin ajatukset kauas edelle. Hän uteli mielessään, oliko Knut saavuttanut Kristinan rakkauden. Mutta enimmän ihmetteli hän, oliko Kristinasta tosiaankin voinut tulla niin kaunis kuin Knut oli kertonut.
Taaskin muisti hän pienen, soman kymmenvuotiaan tytön, mutta nyt hän oli jo lähes seitsemäntoistavuotias. Sten sekä iloitsi jälleennäkemisestä että sitä pelkäsi.
Ei millään muotoa hän tahtonut asettua velipuolensa tielle. Jos Kristina oli tälle luvannut uskollisuutta tai ainoastaan antanut puolinaisiakin lupauksia tulevaisuuteen nähden, pitäisi Sten häntä siskonaan eikä olisi menneistä tietävinänsäkään.
Myöhään illalla ratsasti hän linnanpihaan, mutta hän ajatteli, että Märta rouva olisi vielä valveilla, ja riensi rouvantupaan. Siellä oli pilkkosen pimeää, ja palvelijatar, jonka hän kohtasi, vastasi, että hänen rouvansa oli herra Erik Juhananpojan (Vaasan) luona, joka oli pannut toimeen suuren juhlan.
Sten palasi surumielin huoneeseensa. "Kaikki on päätetty", tuumi hän itsekseen. "Minulla ei ole enää lupaa häntä ajatella."
Seuraavana aamuna lähetti Märta rouva hänelle kutsun ja odotti häntä kärsimättömästi. Silloin oli hän jo alistunut kohtaloonsa, mutta häntä loukkasi se ilo, joka hänen äitipuolensa silmistä loisti häntä nähdessään.
"Luulen, etten ole koskaan niin ikävöinyt sinua", sanoi Märta rouva ojentaen hänelle kätensä.