"Heti!" vastasi nuorukainen punastuen. "Hänelläkin on niin ylväs mieli. Jumala tietää, mitä varten hän on saanut sen!"
"Se voi olla hänelle hyödyksi."
"Niin minäkin luulen; mikään ei ole turhan tähden tässä elämässä, ei ilo eikä suru."
Tanssi oli lopussa. Palvelijat ja poikaset juoksivat ympärinsä pikareja kantaen.
Monet ritareista olivat olleet mukana sodassa ja kertoivat tapauksia sieltä. Toiset olivat olleet lähettiläinä mukana Lyypekissä. Heidän juttunsa herättivät naurunpurskahduksia. Toiset taasen olivat ottaneet osaa merikahakoihin, ja kun he kuvailivat tapauksia sieltä, kalpeni moni kaunis poski ja kyynelet täyttivät monet ihanat silmät.
Mutta Sten ei kuullut eikä nähnyt ketään muuta kuin Kristinan. Hän tiesi tuskin, mitä tämä sanoi, vielä vähemmän, mitä hän itse vastaili. Hänelle riitti Kristinan katseleminen; ja hänen äänensä kuuleminen oli hänelle suurin nautinto maailmassa.
Knut ei heistä enää välittänyt. Tanssisalista kuului väliin hänen naurunsa; hän pysyi siellä, ja hänelle oltiin siitä kiitolliset.
Kun juhla oli lopussa, kuiskasi Sten Kristinalle: "Milloin saan nähdä teidät jälleen?"
"Milloin vain tahdotte käydä luonamme!" vastasi neitsyt kainosti ja riensi sisarensa mukaan.
"No, olin kai oikeassa kun ylistin hänen kauneuttaan?" sanoi Märta rouva Stenille, kun he vihdoin olivat jääneet kahden.