Sillävälin jatkoi vihollinen matkaansa Lindköpingin kautta Skaraan, jossa pysähdyttiin. Nuori kuningas levähti täällä ja piti iloisia seuroja, jollaikaa sotajoukon erinäiset osastot retkeilivät maaseutua pitkin Tivedeniä aina Läcköhön saakka, jota piiritettiin.
Kuningas oli kutsunut suuriin pitoihin kaupungin kaikki nuoret neitsyet ja neitoset, mutta kun äitejä ja sukulaisia ei ollut kutsuttu mukaan, ei ainoatakaan ollut saapunut. Tästä vimmastui kuningas niin, että kaupungilta vaadittiin paloveroa, samoin ryöstettiin tuomiokirkko, ja parvi sotamiehiä sai käskyn lähteä ryöstämään ja polttamaan.
Sittemmin lähti kuningas sieltä liikkeelle Jönköpinkiin päin. Täälläkään ei hän kokenut mitään vastarintaa; hänen toivottiin osoittavan sääliväisyyttä, jos hän esteettömästi saisi mennä eteenpäin.
Mutta nyt kertoivat hänelle vakoilijansa, että vihollis-sotajoukko kerääntyi Holavedenin rannalle, ja liikkui huhuja, että urhoollinen Hemming piispa oli sitä johtamassa.
Kuningas raivosi, kaikki saapuneet viestit kävivät yhteen siinä, että ruotsalainen sotavoima oli tanskalaista suurempi, ja olisi ollut uhkarohkeaa ryhtyä taisteluun sellaista päällikköä vastaan. Koko päällikkökunta neuvoikin siitä luopumaan. Silloin muisti "nuori kuningas", kuinka pahoin reippaat itägööttalaiset olivat pidelleet hänen isoisäänsä, ja tehden hiljaisen lupauksen pitää heidät muistissaan vetäytyi hän takaisin.
Pian sodittiin ja kahakoitiin koko maassa. Nuori Sten herra piiritti Bohusin ja koetti kantaa veroa Länsi-Göötanmaasta; mutta kansa rukoili armoa kuin henkensä edestä. Kristian kuningas oli sanonut, että hän itse tulee kantamaan verot pyhän Olavin päivän aikaan, ja jos silloin ei ole mitään annettavaa, ei hän ainoastaan hävitä ja polta, vaan ottaa hengenkin.
Sillävälin oleskeli valtionhoitaja Keski-Ruotsissa. Vesteråsissa pidettiin neuvoston kokous helmikuun 5 päivänä, ja siellä päätettiin, että oli saavuttava joka kolmannen viittätoista vanhemman miehen, asestettuna jousin ja tarpeellisin nuolin sekä kuuden viikon eväs mukanaan, paikkoihin, jotka linnanpäälliköt lähemmin määräsivät. Ja kaikkialta saapui kertomuksia, että kutsuntaa noudatettiin. Sotaväkeä oli sijoitettuna jokaiseen lääniin; oltiin valmiit vastustamaan uhkaavaa vihollista.
Niinpä ei taasen ollutkaan muuta kuin alituisia kahakoita. Ruotsin sotavoima ei ollut kyllin suuri ajaakseen tanskalaiset maasta kahdelta taholta. Eivätkä nämäkään voineet päästä maan herroiksi, sillä vaikkei tahtoa puuttunutkaan rauhan ystäviltä, ei heissä kuitenkaan ollut ketään kyllin pontevaa saamaan tahtonsa täytäntöön toiminnassa ja liittymisessä Tanskaan.
Hannu kuningas oli vimmoissaan sodan hitaisuuden vuoksi. Se oli maksanut Tanskalle suunnattomia summia, eikä mitään ollut voitettu. Ainoat edut oli saavutettu merellä, ja oli erittäin tärkeää saada siellä voitetuksi uudet viholliset. Niin Lyypekki kuin kuningaskin laittoivat innokkaasti laivastoaan valmiiksi laskemaan vesille.
Tanskalaiset joutuivat ensiksi. Kaksikymmentä laivaa kohotti purjeensa Jöns Holgerinpojan johdolla. Hän lasketti pitkin Itämeren etelärannikkoa, samalla kuin suuren hollantilaisen kauppalaivaston, joka oli saapunut salmelle, oli muutamain tanskalaisten sotalaivojen suojelemana purjehdittava edelleen Liivinmaalle, joka oli sen matkan määränä.