6.
YLEISKATSAUS.
Vuoden 1511 tammikuu aikoi tavattoman leudolla säällä.
Ruotsissa on joulu, kenties enemmän kuin muualla, rahvaan rakkain juhla. Siksi säästää köyhinkin paremman palan, ja tuskin kukaan on niin saita, ettei hän silloin jaa yltäkylläisyydestään sille, jolla ei mitään ole. Yksinpä vetojuhdat ja taivaan linnutkin saavat joulun aikaan nauttia yleisen anteliaisuuden hyviä hedelmiä.
Mutta mainittuna vuonna olivat joulujuhlan makeanleivän päivät pian luetut.
Ensin levisi huhu pienten kerjäläispoikien mukana, jotka kertoivat, että Norjan rajalla oli suurta liikettä. Sanottiin, että nuori kuningas kokosi väkeä käydäkseen köyhän Ruotsin kimppuun, ettei tämä enää saanut nauttia häiritsemättä joulurauhaansa.
Itä-Göötanmaalla ottivat talonpojat joutsensa seinältä ja teroittivat nuolensa, ennenkuin maakäräjät pidettiin, mutta useimmissa Smålannin kihlakunnissa kieltäytyi rahvas hakkaamasta murrosaitoja. "Me emme tahdo makailla niiden turvissa," sanoivat he, "vaan mieluummin istua kotona." Mutta smålantilaisetkin taipuivat lopulta lähtemään ja lupasivat elää ja kuolla valtionhoitajan puolesta.
Tammikuun puolivälissä nuori kuningas marssitti joukkonsa Norjasta Ruotsin puolelle. Mitään varsinaista vastarintaa ei hän alussa kohdannut, ja hän menettelikin harvinaisen siivosti.
Kaikkialle levitteli hän avoimia kirjeitä kuninkaalta, isältään, ja niissä sanottiin, ettei sotaa käyty Ruotsin kansaa, vaan kuninkaan ja rauhan vihollisia vastaan. Rahvaan oli maksettava veronsa hänelle, avustettava hänen sotaväkeään ruokavaroilla ja toteltava hänen käskyjään eikä kenenkään muun. Kirjeet lähetettiin papeille ja nämä luetuttivat ne kirkkomäellä. Itse pysyivät he syrjässä, tahtomatta niitä puolustaa tai vastustaa.
Talonpojat kuuntelivat tarkkaavaisesti. Ymmärtäväisemmät pudistivat paheksuvasti päätänsä, jupisten perkeleen juonista. Mutta suuret joukot raapivat korvallistaan, tuumien, että asiaa täytyi ajatella.