Ritarilla ei ollut tästä mitään tietoa, ja päällysmies oli asiasta vaiti.
Kun Sakolla ei ollut mitään muuta tehtävää, oli hänellä tapana seisoskella katsellen kanavatyötä. Väliin saattoi tapahtua, että hän teki muutaman lapionpiston, ja silloin oli päällysmiehellä tapana mielistellen sanoa, että jos hän tahtoi, saattoi hän ansaita puolta enemmän kuin muut.
Sakolle olivat tuttuja useimmat nämä köyhät suomalaiset työmiehet. Heillä oli kurjat risumajansa siellä täällä metsissä, ja metsiä harhaillessaan oli hän levähtänyt heidän luonaan. Ravintona, jolla heidän nyt täytyi elää, oli usein keitetty peuranjäkälä, ja hän oli siis päässyt selville, että silläkin saattoi elää.
Mutta nyt hänestä nämä ihmisrukat näyttivät kurjemmilta kuin milloinkaan. Hän ei tiennyt mitään ahdistavasta hädästä, vaan luuli heidän tekevän työtä liian kovasti ja koetti sentähden taivuttaa heitä ottamaan lepopäivän.
Mutta siitä eivät he tahtoneet kuulla puhuttavankaan.
Oli käsissä päivä, jolloin viimeiset ruoka-annokset oli syötävä. Muutamat päättivät säästää sen huomiseen; useimmat pakoitti nälkä syömään omaa — ja toistenkin.
Vielä vuorokauden jaksoivat he nähdä nälkää. He muistuttivat nyt enemmän haamuja kuin eläviä ihmisiä, hiki valui pitkin laihoja poskia, ja ainoastaan vaivoin he jaksoivat nostella raskaita, jyrkeitä lapioitaan.
Päällysmies meni linnaan ja pyysi puhutella ritaria.
"Herra ritari", sanoi hän, "katson velvollisuudekseni eroittaa nykyiset työmieheni, sillä he ovat laiskoja ja kelvottomia."
"En ole muutamiin päiviin ollut niin hyvässä voinnissa, että olisin jaksanut tulla heidän luokseen", vastasi Erik herra. "Huomenna teen sen. Sittenpähän nähdään."