"Pakanalle riittää se yllinkyllin", sanoi hän. "Kristityn sitä vastoin tarvitsee osata paljon enemmän."
"Jahkahan minusta tulee se, kysyn sitten", vastasi Sakko nopeasti.
Täten oli keskustelu lopussa eikä siihen koskaan palattu, mutta Erik herra pääsi pian siihen kokemukseen, että pakanan sydämeen voi väliin luottaa varmemmin kuin sellaiseen, joka on kristitty — ainoastaan nimeksi.
Niissä mieslukuisissa joukoissa, jotka virtailivat ottamaan osaa kaivostöihin, oli useita ennen aikojaan kumartuneita. Heidän kasvonsa olivat nälän ja huolten kuihduttamat, silmät alituiseen kiintyneet maahan. Siellä oli heillä työnsä, mistään muusta eivät he välittäneet. Nämä olivat kunnollisimpia, luotettavimpia työmiehiä, he olivat harvasanaisia ja äärimäisensäästäväisiä.
Mutta maan oman väestön joukossa oli myös muutamia liivinmaalaisia. Nämä olivat päinvastoin kuin suomalaiset lörpöttelijöitä ja mielistelijöitä.
Päällysmies, joka oli ottanut heidät Erik herran tietämättä, puolustautui sillä, että hän luuli olevan ritarille samantekevää, mihin kansallisuuteen he kuuluivat, kunhan vain tekivät velvollisuutensa.
Jokaisella oli evästä mukanaan, mutta kun eväät eivät olleet suuret, tuli pian puute. Useimmilla oli pitkä matka kotiin, eikä sielläkään ollut mitään saatavana. Sentähden oli pakko turvautua säästörahoihin hankkiakseen lähempää, mitä ilman ei voinut tulla toimeen: se on suolaa ja leipää.
Liivinmaalaiset olivat suurella taitavuudella osanneet kiehentäytyä suomalaisten luottamukseen. He tarjoutuivat hankkimaan elintarpeita huokeaan hintaan, ja kun nämä osoittivat epäileväisyyttä, vetosivat he päällysmieheen, joka selitti, ettei hänen tietääkseen voitu liiviläisistä sanoa mitään pahaa.
Tämä ratkaisi asian. Kerättiin rahat, ja muuan liiviläinen sanoi omilla varoillaan tahtovansa lähteä Turkuun ostoksille.
Hän lähti tosiaankin, mutta jälellä olevat niukat ruokavarat eivät voineet riittää puoleksikaan siitä ajasta, jonka vei matka Turkuun ja takaisin.