Tauti ja nälkä oli tehnyt kamalia tuhoja. Täällä makasivat kuolleet ja sairaat vieretysten. Gunilla rouva pani heti kaikki kädet työhön; hän toimitti sijan kuolleille ja antoi ruokaa eläville. Hän kulki ympäri pienessä tuvassa kuin siunauksen enkeli, ja kun hän muutamain tuntien jälkeen ajoi tiehensä, seurasivat häntä kiitolliset katseet ja palavat esirukoukset.
Akseli sanoi äskettäin kuulleensa, että metsään oli kokoontunut paljon kansaa, ja hän pyysi äidiltään, että he menisivät sinne. Läheisyydessä asui siellä eräs sairas, jota Gunilla rouva tahtoi mielellään nähdä, ja niin hän suostui.
Mutta kuta lähemmäksi he tulivat retkensä maalia, sitä useampien ihmisten ohi he ajoivat; tietä taivalsi miehiä, naisia ja lapsia sekaisin. He olivat kaikki puetut jommoisellakin huolellisuudella, mutta kaikki kulkivat tietään hiljaisina, vakavina ja alasluoduin silmin. Muutamat naisista kantoivat pieniä lapsia käsivarsillaan; he olivat kalmankalpeita ja saattoivat töintuskin laahautua eteenpäin.
Mutta kun Gunilla rouva katsoi taakseen, havaitsi hän, että jälestä tuli ihmisiä tuhansittain, ja yhtä suurelta näytti joukko hänen edelläänkin. Hän oli joutunut keskelle juhlakulkuetta, joka hitaasti asteli tietä myöten.
Silloin selvisi hänelle yhtäkkiä, että kulkue aikoi uhrijuhlaan; luultavasti oli se pidettävä tänä yönä. Reen molemmilla puolin kulki synkännäköisiä miehiä; he olivat aivan kuin hänen vartioinaan. Hän vilkaisi neitosiinsa; he olivat kalmankalpeita. Kaksi miestä tarttui hevosen suitsiin. Hän ei voinut ymmärtää syytä siihen.
Akseli pysyttäytyi aivan reen vieressä. Hän oli kalpea hänkin, mutta tahtoi näyttää rohkealta. Kuinka Gunilla rouvan sydän pamppaili pelosta! Hänen oli vastattava näiden hengestä!
Hän katsoi ympärilleen; kenen puoleen näistä vieraista hän kääntyisi? Silloin huomasi hän kapealla syrjätiellä vielä erään joukon, joka näytti tahtovan yhdistyä suureen kulkueeseen. Miehet kantoivat vanhaa miestä, joka istui katajilla peitetyillä paareilla. Hän istui pystyssä, mutta katse oli alituiseen suunnattuna taivasta kohden.
Gunilla tunsi hänet; hän oli muuan niistä miehistä, jotka olivat ottaneet osaa kaivostyöhön.
"Katsokaas, äiti, se on Jorma!" sanoi Kaarina.
"Pysähtykää!" huusi Gunilla ja tarttui paareihin, jotka juuri olivat pysähtyneet paikoilleen päästäkseen mukaan kulkueeseen.