"Avatkaa sitten tietä!"
"Ei, ei, heidän täytyy tulla mukaan!" huusivat useat äänet.
"Hän ei ole tehnyt mitään pahaa!"
"Hänen täytyy olla uhrausta näkemässä!"
Gunilla tunsi jäätävää kylmyyttä jäsenissään. Hän vaipui alas rekeen.
"Olkaa hiljaa!" kuiskasi Jorma. "Minä teen teidän kärsimyksenne lyhyeksi."
"Eikö minun täydy itseni kantaa lapseni uhriksi!" huusi muuan nainen hänen rinnallaan. "Ettekö luule, että rinta saattaa silloin aivan pakahtua!"
Hämmästyksekseen havaitsi Gunilla, kuinka hänen molemmilla puolillaan kulki naisia, jotka kantoivat pieniä lapsia… Hän tunsi sanomatonta kauhua, hänestä tuntui kuin Akseli ja Kaarina temmattaisiin pois häneltä… Hän tahtoi huutaa tuskasta, mutta ei ääntäkään päässyt hänen huuliltaan.
Silloin alkoi laulu, alussa hiljaa ja yksitoikkoisena; siinä oli valitusta ja vaikeroimista, siinä oli surua ja kyyneliä… Se yltyi, muuttui kohisevaksi ja hurjaksi. Gunilla oli kuulevinaan kuolemaan tuomittujen kuolonkorahdukset, äitien kirkunan ja pyövelien huudot!
Yhä korkeammalle kohosi laulu, se nousi yli puiden latvojen kirkkaalle tähtitaivaalle, mutta alhaalla liehuivat raivottaret palavine tuohuksineen ja liehuttivat niitä, niin että kipenet räiskyivät laajalle ympärinsä.