Ja niinkuin sotaorhi hätkähtää torventoitotuksen kuullessaan, niin kohotti piispakin päänsä. Kauna, ynseys, kostonhalu haihtui pois kuin akanat tuuleen. Hän oli jälleen luja, luottavainen isänmaan sankari, josta ei mikään näyttänyt mahdottomalta, kun se koski isien maata.
"Ei meidän maaltamme puutu keinoja itsepuolustukseen", sanoi hän. "Ja olen ikimuistettavan veljenne kanssa yhtä mieltä siinä, että jos vain tahdomme käydä käsiksi, voimme kyllä puolustaa itseämme."
"Se on minunkin vakaumukseni."
"Tahdon puhua valtionhoitajalle. En suinkaan olisi haluton nyt heti lähtemään Taalainmaahan valmistamaan rahvasta."
"Mutta vuodenaika — korkea ikänne!"
"Pyh! Ikä ei ole riippuvainen vuosista, vaan sisäisestä voimasta."
Keskustelu Pietari Turenpojan kanssa oli ikäänkuin herättänyt Hemming Gaddin. Hän oli tuntenut unteloisuutta, veltostumista. Ensi kerran elämässään oli hänelle tapahtunut, että hän oli antautunut vaikutelmille, jotka eivät lähteneet hänestä itsestään… Mutta Pernilla oli lausunut hänen salaisimmat ajatuksensa; ajatukset, jotka ainoastaan salaman tavoin olivat välähtäneet hänen sielussaan ja sitten äkkiä kadonneet. Nyt olivat ne saaneet muodon, hän saattoi aivan nähdä ne sielunsa silmin, mutta hän oli utelias tietämään, osasiko pikku nainen tosiaankin lukea hänen ajatuksensa, tuo nainen, jonka salaisia tarkoituksia häneen nähden hän ei ollut onnistunut saamaan selville.
Edellä kerrotun keskustelun jälkeisenä päivänä sai Pernilla rouva Nyköpingistä kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänen herransa oli pahasti haavoittunut. Pernilla rouvan oli pakko lähteä matkalle, mutta eräässä kirjeessä ilmoitti hän tästä piispalle ja toivoi elävänsä hänen muistossaan pikaiseen palaamiseensa saakka.
9.