"Minusta olette jo saaneet kylliksenne."
"Sallikaa minun ilahuttaa teitä Stenin ja Kristinan näkemisellä!"
"Odotatteko heitä pian?"
"Joka hetki."
"Savustakaa sitten vahvasti huonetta, etteivät minun sanani saata heille onnettomuutta aikaan! Tahdon pitää suuni supussa sinä päivänä, jona joudun heidän kanssaan yksiin."
Ja vanha piispa riensi pois niin nopeasti kuin häntä itseään olisivat ajaneet takaa ne pahat henget, joista hän varoitti.
"Hyvä, ettette jäänyt tänne sisälle", sanoi sitten Märta rouva herralleen. "On hirvittävää kuulla häntä."
"Hän näkee ainoastaan varjopuolen elämästä, mutta eipä maailma olekaan hänelle koskaan näyttänyt hymyileviä kasvoja."
Ovi aukeni, ja Sten ja Kristina astuivat sisään. Olipa seura kuinka suuri tahansa, keskustelu kuinka vilkas hyvänsä, tulee muutamien sekuntien hiljaisuus, kun nuori morsiuspari astuu sisään. Yksin ajattelemattomimmatkin tuntevat vaistomaisesti, että on kysymys enemmästä kuin maallisesta liitosta. Monille se kenties ei ole muuta kuin vaistomainen tunne, mutta Sten ja Kristina antoivat sille mitä syvimmän ja vakavimman merkityksen.
Stenistä tuntui, että hän nyt vasta astui ulos elämään itsenäisenä miehenä, jonka ei ollut vastattava ainoastaan omista teoistaan, vaan myös erään toisen. Jos hän ja tämä toinen kerran tulisivat asettumaan yhteiskunnassa korkeimmalle paikalle, oli heidän tehtävä itsensä siihen täysin kelpoisiksi.