"Huomaatko, Kristina, kuinka vaikea minun on sanoa sinulle — hyvästi!"
"Minusta se taasen on samaa kuin sanoisin: Tervetuloa jälleen, rakkaani!"
Nopeammin kuin Sten ehti ajatellakaan, kiepsahtivat Kristinan käsivarret hänen kaulaansa ja suudelma poltti hänen huuliaan, mutta samassa minuutissa istui Kristina jälleen ompeluksensa ääressä.
Niin he erosivat.
Valtionhoitaja tahtoi itse pitää häät Tukholman linnassa.
"Juhlia ja huvituksia on minulla vähimmän aikaa ajatella", sanoi hän. "Mutta suurempaa syytä iloon kuin nyt ei minulla ole ollut koskaan, ja sentähden toivon, että ystävät ja sukulaiset ottavat ilooni osaa."
Arkkipiispa oli sanonut, että jollei hän olisi vuoteen omana, kuletuttaisi hän itsensä Tukholmaan saadakseen ilon itse yhdistää nuoren parin. Kirjeitä ja kutsuja lähetettiin kautta maan, tiedettiin tosin, etteivät kaikki voineet tulla, mutta kukaan ei saanut luulla, että hänet oli unhotettu. Ystävät ja viholliset, kaikki oli kutsuttava.
Ei Tukholman porvaristoakaan saanut jättää kutsumatta.
"Linnansuojat ovat suuret ja lukuisat", sanoi herra Svante
Niilonpoika; "ja kyllähän hyvä sopu aina sijaa antaa".
Kristina neitsyen isän, ritari Niilo Erikinpojan, ja äidin, rouva Sigrid Eskilintyttären, piti saapua kahdeksan päivää ennen häitä ja asua herra Erik Juhanan pojan ja Cecilia rouvan luona. He olisivat mielellään tahtoneet viettää tyttärensä häät kotona omassa talossaan. Mutta valtionhoitajan toivomus ja mahdottomuus saada tilaa niin monille vieraille sai heidät siitä luopumaan.