Niin hyvin mietitty oli tällä hetkellä hänen esiintymisensä, että hänellä oli ilo vielä kerran herättää se sama hiljainen ihailun surina, joka niin usein oli ihastuttanut hänen korvaansa. Mutta näköjään siitä välittämättä kääntyi hän keskustellen milloin yhden, milloin toisen puoleen ja vastaili hymyillen niihin ihaileviin katseihin, joita häneen kiinnitettiin.
"Salliiko teidän armonne, että juhlamenot alkavat?" kysyi Svante
Niilonpoika.
"Olen valmis!"
Valtionhoitaja loi merkitsevän katseen herra Niilo Erikinpoikaan.
Tämän oli tuotava tyttärensä, hän itse taasen noutaisi poikansa.
Silloin lähestyi muuan asemies, melkein kalmankalpeana.
"Herra Sten Sture ei ole huoneissaan", sanoi hän.
"Mitä lörpöttelet?"
Svante Niilonpoika riensi nopeasti sinne. Ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli Esbjörn. — —
Meidän täytyy palata ajassa hieman takaisin.
Koskaan ei ollut Sten Sturesta aika tuntunut niin pitkältä; minuutit kasvoivat tunneiksi, tunnit päiviksi. Jokaisella oli omat tehtävänsä, kenelläkään ei ollut aikaa hänelle eikä hänelläkään ollut halua puhella kenenkään kanssa. Siitä hetkestä, jona Kristina saapui, oli yhä pahempaa. Kenellä oli suurempi oikeus nähdä ja puhutella häntä kuin hänellä? Ja keneltäkään ei häntä kuitenkaan pidetty niin piilossa. Varmaan ikävöi Kristinakin häntä suuresti, sen oli hän lukenut hänen silmistään viimeksi kuluneina sietämättöminä päivinä.