Vasta neljäntenä päivänä päättyivät hääjuhlallisuudet, ja nuorikkojen oli enää vain sanottava jäähyväiset ystäville ja sukulaisille ja sitten lähdettävä uuteen kotiinsa Örebrohon. Nyt vuodatettiin monet kyyneleet, eikä tahtonut tulla koskaan loppua syleilyistä, kehoituksista ja varoituksista.
Vasta kun Sten Sture oli sijoittanut Kristinan vaunuihin ja itse heittäytynyt ripeän ratsunsa selkään, tunsi hän itsensä oikein vapaaksi. He lähtivät matkalle, jälellejääväin toivotellessa onnea. Ensimäisessä levähdyspaikassa sanoi Sten Kristinalle:
"Nyt loistaa tähtemme kirkkaimmillaan, Kristina! Nyt kuulumme toisillemme."
10.
LOPPU
Kun päivä lähestyy loppuaan, levenevät varjot; ne laskeutuvat yhä raskaampina, kunnes yö lankeaa ylitse. Sellainen on elämänkin tavallinen kulku. Mutta poikkeukset ovat lukuisat. Saattaa tapahtua, että elämän päiväpaisteisimmalla hetkellä sanoo kuolema: "Tähän asti saat mennä, mutta et etemmäksi!" Ja pimeinä päivinä sattuu väliin, että juuri se kaatuu, jonka yksin luultiin pystyvän pitämään pystyssä horjuvaa rakennusta.
Svante Niilonpoika luuli seisovansa elämänsä uuden vaiheen kynnyksellä. Hänen poikansa oli monin jaloin teoin saavuttanut yleisen kunnioituksen ja luottamuksen. Hänellä oli sitä paitsi itsellään luja luottamus, joka oli puuttunut hänen isältään. Yhdistettynä muutaman maan jaloimman suvun kanssa, kasvatettuna aivan kuin kansan sylissä, oli hänellä kaikkialla kiintokohtia, joiden täytyi useimmat saada katselemaan ylös häneen. Mikä tuki ja apu olikaan tästä Svante Niilonpojalle itselleen! Varmempana kulkee hän tästedes tietänsä; arkkipiispa oli osoittautunut sangen suopeaksi, ja Hemming Gadd…?
Muutamia päiviä häiden jälkeen ja hiljaisuuden palattua linnaan teki piispa jäähyväiskäyntinsä.
"Olet luvannut tulla takaisin kevääksi", sanoi valtionhoitaja.
"Niin onkin aikeeni, jos Jumala terveyttä suo."