"Täällä näyttää niin valoisalta ja toivehikkaalta! Ajatteles, jos hyvä Jumala kaikkien kestettyjen vaivojen ja vastusten jälkeen nyt avaisi pääsyn uuteen päivään! Mutta anna minulle nyt hyvä neuvo! En palaa mielelläni Tukholmaan, ja mieluimmin joisin jouluolueni Vesteråsissa. Yhdessä isä vainajani kanssa ja rakkaiden omaisten ja ystävien piirissä olen siellä monta kertaa viettänyt suurta joulujuhlaa, ja teen sen mielelläni kerran vieläkin. Olen varma siitä, että Sten ja Kristinakin tulevat mielellään sinne."
Ja Märta rouva ei vitkastellut vastatessaan. Hän kehoitti mitä hartaimmin "rakkahinta herraansa" viettämään joulunsa Vesteråsissa, ja hän tahtoi itsekin tulla sinne niin pian kuin suinkin mahdollista. Lopuksi kirjoitti hän:
"Kaikkivaltias Jumala suokoon minun tavata teidät terveenä ja reippaana, silloin unhotan kaikki suruni! Rakkahin herrani, teidän on veisattava pyhän Sebastianin messu, joka on tehokas kaikkia vaaroja vastaan, mutta silloin täytyy koko talonväellä olla kynttilä kädessänsä kullakin. Armahin sydän, tahdon ottaa mukaani pienen kultalusikan, jota teidän täytyy käyttää joka päivä. Se on ollut äitini oma, ja sen varressa on sellaisia pyhyyksiä, ettei ketään, joka sillä syö, voida myrkyttää."
Ja Märta rouva piti niin kiirettä, että hän tuli Vesteråsiin useita päiviä ennen herraansa. Täällä järjesti hän kaiken niin, kuten tiesi herraansa parhaiten miellyttävän.
Ja siitä tuli joulu ajan tavan mukaan. Juhlasaliin pystytettiin suuria kuusia pitkin seiniä, ja niihin kiinnitettiin vahakynttilät. Lattialle pantiin olkia niin paksulta, että tarvittiin suurta tottumusta ennenkuin saattoi siinä kävellä. Aihetta yleiseen hauskuuteen antoi sekin, että toinen toisensa jälkeen kaatua romahti kumoon. Mutta joulupöytä sananmukaisesti notkui ruokalajien painosta. Kun nämä suurimmaksi osaksi olivat kylmiä saatettiin ne etukäteen kasata pöytään. Keskellä oli tavallisesti torttu, mutta Märta rouvalla oli vanha taulu, joka esitti Penningbytä, kartanoa, jossa hänen herransa oli syntynyt ja josta tämä aina puhui suurella rakkaudella. Hän oli teettänyt siitä sokerileivosjäljennöksen, ja se rehenteli keskellä pöytää.
Sen molemmin puolin oli kaksi suunnattoman suurta uunipannua. Toisella oli jättiläiskokoinen porsas paineen ja sorkkineen, toisella mullikka. Kuta suurempia elukat olivat, sitä enemmän kunniaa emännälle, joka oli tiennyt hankkia niin suuren uunin, että ne mahtuivat paloittelematta sinne paistumaan. Pannujen ympärille pantiin sammalta ja kuusenhavuja, niin ettei reunoja lainkaan näkynyt, ja kummankin elukan suuhun pantiin marjainen katajanlehvä: näytti aivan kuin ne kulkisivat laitumella.
Suuria kakkuja ja joulupullia oli kasattu päälletysten niin paljon kuin mahtui. Pöydän molempiin päihin oli jätetty tilaa riisipuurovadeille, linnuille, kaloille ja muulle, mutta nämä kaikki oli syötävä lämpimänä eikä niitä voitu tuoda pöytään ennenkuin viime hetkessä.
Jouluolut ja kirsimarjajuoma tuotiin sisään itsenään jouluiltana. Mutta seinähyllyllä oli suuri kokoelma juomasarvia, pikareja ja kippoja, josta saattoi valita mieleisensä.
Sillä tavoin oli herrasväen joulutupa varustettu. Kun vieraiden luku nousi useihin satoihin, ja samoin useimmissa muissakin tapauksissa, oli palvelusväellä oma joulutapansa. Siellä paloivat soihdut ristikkopihdeissään, ja siellä oli olkia vielä paksummalta lattialla. Talon luotettavimmalla väellä oli tuli valvottavanaan — ja ettei onnettomuuksia useammin tapahtunut, se todistaa mitä huolellisuutta noudatettiin.
Palvelusväen joulupöydässä oli jokseenkin samat ruokalajit kuin edellä kuvailtiin, mutta keskimäisessä vadissa oli pieni vati tippaleipiä ja muita leivonnaisia. Lihaa ja silavaa tarjoiltiin rintalihan ja kinkun muodossa. Leipiä oli viljemmältä, mutta vehnäkakkuja ei kenties niin runsaasti kuin edellisessä paikassa.