Hänen edessään seisoi Elina, kirkkaat silmät uivat kyynelissään, ja hienot kasvot ilmaisivat syvää surua — koskaan ei tyttö ollut näyttänyt hänestä niin ihanalta. Rakkauskohan näin kosti puolestaan? Sentähden, ettei hän moneen tuntiin ollut ajatellut Elinaa, täytyi hänen nyt tuhatkertaisesti tuntea, kuinka kalliiksi tyttö oli hänelle käynyt!
"Elina!" huudahti hän.
"Ritari!"
"Lupaatko muistaa minua?"
"Sen kyllä teemme molemmat!" vastasi Ermegård rouva viitaten Elinan luokseen. "Ja rukoilemme joka päivä Jumalaa puolestasi…"
"Niin, sen teemme", kuiskasi Elina.
Mutta ritari meni luo ja kietoi käsivartensa heidän molempain ympärille. "Näin yhdistettyinä kuin olette, sallittakoon minun sanoa teille, kuinka suuresti teitä rakastan!" Sen jälkeen painoi hän suudelman ensin mummon ja sitten Elinan otsalle.
Ja aivan kuin itseään peläten riensi hän huoneesta alas pihalle, hypähti ratsaille ja antoi lähtökäskyn.
Hän vilkui tarkasti linnan ikkunoihin, eikö sieltä vilkkuisi mitään valkoista liinaa jäähyväisiksi. Turha odotus, mitään ei näkynyt… Kyllä, Ingri… Mitä se häntä liikutti? Mutta Elina, miksei hän tullut, hänen sielunsa valittu, hänen morsiamensa?
Ermegård rouva piteli häntä yhä sylissään; hän tunsi, kuinka lapsi parka värisi, ja hän sanoi: "Sinun täytyy tukea minua. Tämä ero koskee minuun niin syvästi. Kenties emme saa häntä nähdä enää koskaan."