Olisipa Åke ollut talonpojan poika ja Ermegård rouva tahtonut, että hän antaisi tälle sydämensä? Niin, se olisi ollut eri asia, silloin olisi Åke itse tullut ja kysynyt rakastiko hän häntä, silloin olisi hän ilolla ojentanut hänelle molemmat kätensä… Mutta sitä ei ritari ansainnut, ja jos hän olisi sen tiennyt tätä miestä surettavan, olisi hän epäröimättä antanut kätensä Erikinpojalle.
Tämä ei puhunut rakkaudestaan, mutta Elina aavisti, että tunnustus alituiseen pyöri nuoren miehen kielellä, ja hän osasi mestarillisesti sitä välttää. Jos tämä joskus tarttui hänen käteensä, antoi hän hervotonna siitä pidellä tai katsoi poika parkaan niin kummastuneella ilmeellä, että tämä huoaten päästi käden vapaaksi.
Ja kuitenkin Antero luuli päässeensä eteenpäin tyttöön nähden, nousseensa hänen kunnioituksessaan. Kun hän Ermegård rouvan sairauden aikana jakoi hänen käskyjään tai ehkäisi vallattomuutta hänen nimessään tai muulla tavoin ajoi tahtonsa läpi, oli hän huomaavinaan hyväksyvän hymyn Elinan huulilla. Ah, mitä hän olisikaan sanonut, jos olisi tiennyt, että hän silloin muistutti Åkesta, Åkesta, joka ei koskaan poistunut hänen ajatuksistaan!
Taaskin oli kuukausi kulunut.
Oli kirkas heinäkuun ilta; silloin pilkahti valonsäde torni-ikkunasta.
"Se on aurinko!" sanoi Eerikinpoika.
"Minä en näe mitään!" puuttui vanhus puheeseen.
"Minä olin näkevinäni sieltä valkeaa ja — kasvot", sanoi Elina.
"Kasvot?"
"Minä katsoin väärin!" Elina nousi nopeasti.