Sellaista varmuutta ei Elina ollut koskaan nähnyt hänen olennossaan; vielä enemmän ihmetteli hän, kun näki ne rakkaat katseet, joita sairas loi nuoreen mieheen.
Erikinpoika tunsi itsensä uudeksi ihmiseksi, hän oli saanut pohjaa jalkojensa alle, ja vaikkei tämä pohja vielä ollutkaan luja, oli hän varma, että vanha rouva tiesi siihen neuvon. Ensin täytyi hänen voittaa Elina, oli Ermegård rouva sanonut, eikä hän toivonut mitään enemmän kuin sitä, mutta hän ei tahtonut kerjätä Elinan rakkautta, tämän täytyi antaa se hänelle itsestään ja kaikesta sydämestään. Mikään ei kiirehtinyt, nyt oli Åke poissa, kukapa tiesi, milloin hän palaakaan!
Åke?… Oliko tämä hänen veljensä? Mutta Åken äiti oli kuollut kohta pojan synnyttyä, ja hänhän oli kymmenen vuotta vanhempi!… Tätä arvoitusta koetti hän turhaan selittää yötä ja päivää.
Vanhuksen toipuminen kävi hitaasti. Kun Elina kysyi, eikö hän tahtonut nousta vuoteesta, vastasi hän, että lepo teki hänelle hyvää.
Niin jatkui kokonainen kuukausi. Kesäkuu oli käsissä, ja Ermegård rouva kannatutti itsensä pieneen puutarhaan. Hän antoi itse käskyt, kuinka kaikki oli istutettava ja järjestettävä. Tämä puuha ei ainoastaan vahvistanut hänen voimiaan, se näytti häntä suuresti huvittavankin, ja hän oli niin perehtynyt kasvien nimiin ja hoitoon, että se oli aivan hämmästyttävää. Mutta hän ei ilmeisesti sallinut, että siihen vähintäkään viitattiin.
Erikinpojan täytyi tähän aikaan tehdä monia matkoja, ja Elina jäi silloin vanhuksen kanssa kahden.
Ajatteliko Elina koskaan Åkea?
Useammin kuin olisi halunnut — erittäinkin joka kerta harppua näppäillessään. Harpulle uskoi hän, että tämä mies, vastoin hänen tahtoaan, oli hänelle sangen rakas. Mutta hän ei menee koskaan tälle miehelle; se, joka siten leikki naissydämillä, ei saa koskaan tietää, että oli saanut hänenkin sydämensä.
Mutta suusta suuhun kiiti maine hänen urhoollisuudestaan, hänen ritarillisesta mielestään ja kuinka hänen käskynalaisensa häntä rakastivat. Kuinka Elinan sydän silloin sykkikään ilosta, kuinka hänen poskensa hehkuivat ilosta; vastoin tahtoaankin muistui hänen mieleensä, kuinka ritarin katseet olivat saaneet hänet luomaan alas silmänsä, ja miksi oli hänen sydämensä kutistunut kokoon, kun tämä tarttui hänen käteensä, miksi oli hän vavissut liikutuksesta?
Se ei tapahtunut rakkaudesta, pikemmin aavistuksellisesta pelosta, että tapahtuisi jotakin pahaa. Ermegård rouva tahtoi, että hän liittyisi nuoreen Erikinpoikaan, ja olihan tämä kuitenkin ainoastaan talonpojan poika?