Sillävälin oli Elina sytyttänyt lamppunsa ja yhtä rohkeasti kuin entispäivinäkin alkanut taivalluksen kautta linnan pimeäin käytäväin. Tällöin oli hänellä aina ollut sellainen tunne, että joku kulki hänen rinnallaan. Viime kerralla se oli inhimillinen olento, nimittäin Åke, jonka hän toi takaisin mukanaan. Nyt oli hän kuulevinaan kannusten kilinää, mutta vaikka se veikin hänen ajatuksensa jälleen Åken luo, pysyi hän tyynenä ja arveli äänen tulevan asesalista. Vanhat varustukset olivat siellä varmaankin riippuneet satoja vuosia ympäri seiniä ja seinätoukat olivat varmaankin nakertaneet irti joitakin kappaleita, jotka romahtelivat maahan ja häiritsivät kaameaa hiljaisuutta… Tosin ihmetteli hän, tulivatko entiset omistajat muistuttamaan häntä muinaisista ajoista, mutta hän ei ollut koskaan heitä häirinnyt, sentähden eivät he hänestä välittäisikään.
Kun hän pani avaimen tornikamarin lukkoon, oli hän näkevinään valoa sisältä, mutta kun hän avasi oven, oli pieni kamari aivan pimeä, ainoastaan himmeä valo lankesi sisään ikkunasta. Hän katsoi ulos siitä, katsoi alas puutarhaan, jossa muutamat varjot liikkuivat. Olipa hän kuulevinaan ääniäkin. Mitä ne puhuivat? Hänestä kenties?
Hänet valtasi tunne kaiken turhuudesta, hän näki sydämensä pakahtuvan suuren surun alla, mutta se kävi hänelle rakkaammaksi kuin mikään muu maailmassa, ja kun hän piti siitä kiinni, tuntui kuin se kohottaisi hänet taivaaseen… Tummat varjot puutarhassa katosivat. Ne menevät levolle, ajatteli hän, minäkin tahdon tehdä niin.
Kun hän kääntyi ikkunasta poispäin, näki hän mukanaan tuomansa pienen lampun palavan sangen himmeällä valolla. Silloin hän muisti, että oli unohtanut täyttää sen öljyllä. Muulloin oli hänelle tapana jättää se palamaan koko yöksi, mutta nyt oli hänen varattava valkeaa paluumatkaksi, ja sentähden oli tarpeellista sammuttaa lamppu. Tulukset hänellä oli pöydän nurkalla; hän nosti lampun kiireesti ikkunankomeroon ja puhalsi sen sammuksiin.
Sitten lankesi hän polvilleen Mariankuvan eteen. Nyt kuten aina luki hän ensin iltarukouksensa. Sitten rukoili hän puhdasta mieltä, joka tiesi tiensä. Sen jälkeen laskeutui hän olille ja nukkui muutamain minuuttien kuluttua.
Valvoivatko hyvät enkelit hänen vuoteensa ääressä. Polvistuiko vaikeroiva, levoton sielu, joka tarvitsi hänen apuaan?
Kun Elina heräsi, oli täysi päivä. Mutta hän nousi ja hänen täytyi puristaa käsillään päätänsä päästäkseen oikein omaksi itsekseen… Mitä hän oli uneksinut?… Vei aikaa, ennenkuin sai sen palautetuksi muistoonsa.
Eikö hän ollut ollut Ermegård rouvan huoneessa? Eikö tämä maannut vuoteessa kuolemaisillaan, ja eikö hänen ympärillään liikkunut taulussa kuvattu vieras rouva? Kumpikaan heistä ei voinut nähdä Elinaa, mutta hän kuuli Ermegård rouvan valittavan ja vaikeroivan, toisen siitä olematta huolissaan.
"Joutukaa, pian on aikanne lopussa!" huusi vieras.
"Enkö ole hankkinut apua!"