"Kuollutta lastani sain syleillä kuinka paljon tahdoin."
"Ja talonpojat tiesivät salaisuuden!"
"Hän oli liian ylpeä ilmaistakseen sen… Mutta sitten tuli hirveä aika… Vihdoin saatoin jälleen rukoilla, silloin makasin madonnan edessä yötä päivää… Minä rukoilin keinoa miten voisin sovittaa syntini! Ah, minä en tiennyt mihin ryhtyä! Silloin — silloin näin eräänä yönä unissani lapseni… Hän tuli luokseni anteeksiantavana ja lempeänä ja sanoi: 'Sovittakaa mitä olette rikkonut!'"
Vanhus kohotti päänsä, rinta kohoili hitaasti, hän liikutti huuliaan; katse oli jäykkä ja tuijottava.
"Sovittaa! Sitä en voinut. Se oli mahdotonta, mahdotonta!" Ja pää vaipui alas rinnalle — hän oli mennyt pyörryksiin.
Nuori mies ei uskaltanut häntä jättää. Hän oli kuin saituri, jolla on rahalipas käsissään, mutta ei kuitenkaan voi sitä avata. Oli yksi, joka voi ryöstää häneltä aarteen, se oli kuolema, ja hän pelkäsi joka hetki, että viikatemies kurottaisi luurankokätensä ja jättäisi hänelle — ainoastaan ruumiin!
Ei hän tuntenut hyvänsuopuutta, ei kiitollisuutta. Kaikki mitä vanha rouva oli tehnyt hänen hyväkseen, näytti hänestä vähäiseltä sitä vastaan, mitä tämä oli riistänyt häneltä. Nimi, jota hän kantoi, nöyryytykset, joita hän oli kärsinyt, eivätkö ne kaikki olleet hänelle koituneet tämän vanhuksen tähden?… Hän ymmärsi äitinsä vihastuksen ja surun — vieläpä, sen pahempi, hän tunsi itse samoja tunteita…
Ja kuitenkin oli hän riippuvainen vanhasta syntisestä, tämä oli ainoa, jolla oli avaimet hänen elämänsä synkkään arvoitukseen! Oliko hänen äitinsä Ermegård rouvan avioton tytär, ja tätäkö vanhus ei tahtonut tunnustaa?
Ei, mahdotonta, korkeasukuinen täytyi hänen olla ja jaloa syntyä, tätä ei hän voinut eikä tahtonut epäillä, sentähden hyväksyi hän Elinan ujouden. Vaikkapa tämä rakastikin häntä, ei hänen pitänyt olla herkkä juoksemaan aatelittoman syliin… Mutta täytyi hänelle uskoa, mitä Ermegård rouva oli maininnut, ja hänen avullaan oli Ermegård rouva saatava täydelliseen tunnustukseen. Åke ritari pakotettaisiin tunnustamaan hänet veljekseen, ja hän saisi lopulta sen paikan, joka hänelle kuului maan suurmiesten joukossa.
Hänen hautoessaan näitä ylpeitä ajatuksia heräsi Ermegård rouva. Hän katseli kummissaan ympärilleen ja pyysi heti päästä vuoteeseen, mistä Erikinpoika piti huolen.