"Niin, täti, ne olivat hyvin hauskat häät, varsin hauskassa paikassa, ja siellä oli vain vähän katsojia, aivan säädyllisiä ihmisiä. Senvuoksi neiti Mordern, joka sinä päivänä oli meidän mukanamme, sanoi, että mekin saisimme hetkiseksi pysähtyä katselemaan, niinpä me siis katselimme ja näimme niin ihmeen paljon väkeä astuvan vaunuista."
"No?" Lady Alfreton ei olisi mielellään antanut itseänsä huvittaa tai herättää harrastustansa, mutta kun Elma puhui… "No, mitä te näitte?"
"Oh, ne ihmiset olivat semmoisiakin kuhnuksia! He ihan matelivat ulos toinen toisensa jälkeen ja päästyään matolle — siihen oli levitetty punainen matto — he seisoivat juttelemassa toisilleen olkapäittensä yli, olivat ottavinaan esille nenäliinojansa, järjestelevinään napinreikiänsä ja jos jotakin. Me emme välittäneet, meistä oli hauskaa heitä tarkata; mutta minua olisi suututtanut, jos olisin ollut joissakin taempana olevissa vaunuissa."
Hänen kuulijansa nauroivat.
"Kai täti tuntee neiti Exeterin, jos täti hänet näkee?"
"Kyllä… kyllä kaiketi, rakas lapsi."
"Hänellä on pienet harmaat kiharat, tiedättehän, kiharat hiukset; ja hän käy aina mustissa, ja… mutta kyllähän minä voin ilmoittaa teille, jos näen hänet ensiksi, ja kaiketi minä huomaan hänet ensiksi, koska tunnen hänet parhaiten. Ja sitäpaitsi ovat tietysti tytötkin mukana, niitä on kuusi: Henrietta, Maggie…"
"Niin, niin, lapseni. Nyt siis, Elma…"
"Kaksi on vaaleanpunaisissa, ja…"
"Nyt, Elma, nyt olemme perillä. Näytähän nyt meille, kuinka sinä 'hypätä tuoksahdat kuin tuuli'." Salavihkaa Julietille: "Nopeasti, nopeasti, niin ehkä vielä vältämme ne koulutytöt." Ja näin sanoen tuo komea ja tavallisesti raukea lady Alfreton ihan huiskimalla huiski nuoret holhottinsa portista sisään, korjaillen samalla vyöhikkönsä pitsejä, ja kiiti leveätä tietä pitkin kuin höyrykone. Tähän asti ei mitään neiti Exeteriä ollut näkynyt.