VII.
Mertounin herttuatar ja hänen tyttärensä.
"Ja teillä on siis toinenkin ihastuttava nuori tytär, lady Alfreton? Onko tämä se, jonka lupasitte tuoda mukananne tänään? Ei ole kai vielä esitelty seuraelämässä vai kuinka?"
"Vain kuusitoistavuotias, herttuatar. Eikä Elma olekaan minun tyttäreni — ei ihan minun tyttäreni", ja puhuja hymyili hellästi vieressään olevalle punehtuvalle tytölle, "vaikka hyvin siltä näyttää, Elma — eikö totta, Elma?"
Sitten hän kuiskasi tulijalle: "Henry-poloisen lapsi, sir Thomasin nuoremman veljen, tiedättehän. Ainoa lapsi, mikä hänellä oli. Molemmat vanhemmat kuolleet. Herttainen tyttö."
Lady Alfreton puhui lämpimästi ja vilpittömästi, ja vaikutus oli välitön.
"Todellako", vastasi Mertounin herttuatar, jonka, kuten muistamme, oli määrä saapua kukkasnäyttelyyn, mihin kaikki muutkin dramatis personae eri tahoiltaan suuntasivat kulkunsa, ja joka sattui aivan ensimäisenä henkilönä Elman tätiä puhuttelemaan tämän pysähtyessä hengähtämään ja toipumaan kiireisesti paettuansa ulkoportin vaaroja. "Todellako? Minä muistan Henry Alfretonin ihan täydellisesti. Olimme entisaikoina tanssitoverit. Niin tosiaan; herttua kertoi minulle kuulleensa Henry-poloisen kuolemasta, mutten tiennyt hänen olleen naimisissa. Ja tämä on siis hänen tyttärensä", lisäsi hän kääntyen Elman puoleen, joka ujona odotteli, että hänet huomattaisiin. "Sallikaa hänen kävellä Mabelin kanssa. Mabel — missä Mabel on? Oh, tule tänne, Mabel, täällä on sinulle nuori ystävä kävelytoveriksi. Juuri samanikäiset, eivätkö olekin? Onko Mabel vanhempi? No, hyvin vähän sitten. Toin Mabelin tänne", kääntyen lady Alfretonin puoleen, "koska täällä on niin kaunista nähtävää, ja hänen ranskalainen kotiopettajattarensa…"
"On tämän iltapäivän poissa, Jumalan kiitos!" keskeytti Mabel häikäilemättä äitinsä puheen; hän oli reipas, terve neitonen, jolla oli liiaksi hemrnoitellun lapsen nenäkäs käytöstapa. "Niin on kai neidinkin?" virkkoi hän Elmalle, kun he kaksin kääntyivät poispäin. "Mikä hänen nimensä on? Miksi häntä nimitätte? Ette kai mainitse häntä oikealla nimellään? Mitä" — pysähtyen äkkiä, säpsähtäen ja tuijottaen — "mitä? Mitä sanoitte? Olette koulussa? Koulussako? Ka, en… en ole koskaan ennen tavannut ketään, joka käy koulua. Onko se hauskaa? Onko siellä mukavaa? Onko siellä hupaista ja hyvä olla? Oh, kertokaahan toki. Mikä sai teidät kouluun menemään? Kunpa äiti lähettäisi minutkin kouluun! Kuinka minä nauttisin siitä ja kuinka minä niitä tanssittaisin! Minä tanssitan kotonakin, sen vakuutan. Oh, aloittakaahan nyt ihan alusta ja kertokaa minulle kaikki tyynni, mitä teette ja mitä toiset tytöt tekevät, minkälaisia he ovat ja kaikkea muuta. Tietäneeköhän äiti, että te olette koulussa. Jos hän tietäisi, ehkä hän lähettäisi minutkin. Mutta miksi ihmeessä äitinne teidät sinne lähetti? Pyysittekö häneltä sitä itse? Tahdoitteko…"
"Minulla ei enää ole äitiä", virkkoi Elma hiljaa.
"Ei äitiä! An… anteeksi, pyydän anteeksi, mutta .. mutta eikö lady
Alfreton ole äitinne?"