"Ei, hän on tätini."
"Tätinne, o… ho… ho… hoo", äännähteli Mabel arvostellen tilannetta pitkässä henkäyksessä, "kyllähän minä sen sitten ymmärrän. Teidän täytyy olla jossakin, ja siksi olette opistossa. Mutta minä nähkääs en tiennyt: toivoakseni ette ole vihainen. Kotona sanovat, ettei maksa vaivaa olla minulle vihainen. Sanovat, että kieleni liikkuu kuin vuolas virta ja ettei kannata yrittää minua puheessani pysähdyttää. Jos vain olisitte minut pysähdyttänyt…"
"Mutta sanottehan, ettei sitä kannata yrittää."
"Ei kannatakaan. Ah, te olette hupaisa tyttö, näemmä. Olette kai älykäskin ja niin edespäin. Minä en ole. Ylimalkaan en pidäkään älykkäistä tytöistä, mutta minä pidän teistä. Ja te kerrotte minulle kaikki sieltä koulustanne, eikö niin? Mikä on nimenne? Elma? Elmako? Se on lystikäs nimi, on niinkin, ylimalkaan en pidä lystikkäistä nimistä, mutta minä pidän sinun nimestäsi. Kuulehan, Elma, katso tuota hattua; oletko koskaan nähnyt sellaista hattua? Hatut ovat luullakseni tänä vuonna menettäneet järkensä. Opettajattareni on ostanut kaikkein hirveimmän; mutta hänestä se on tavattoman pukeva. Tuolla on aivan samanlainen viitta kuin äidinkin. Minun täytyy kertoa äidille. Ei, enpä huolikaan, sillä minä itse sain hänet valitsemaan sen viitan; muuten hän voisi saada aihetta moittia minua ja sanoa, että se on tavallinen. Pidätkö hatuista, jotka sivulta kääntyvät ylöspäin? Minä en pidä, minusta ne ovat tavallisia, enkä minä tahtoisi moista, vaikka Fanchette — palvelijattaremme — kovin koetti minulle sellaista tyrkyttää. Tuolla on varmaan ranskalainen tyttö: ihan kuin Fanchette — ihan. Hän käydä vaapottaa aivan kuin Fanchette. Minun täytyy kertoa äidille. Ei, enpä kerrokaan; sillä äiti ei pidä Fanchettesta nytkään, joten ei tule antaa hänelle tilaisuutta tehdä hänestä pilaa. Minusta on häijyä nauraa ihmisille, eikö sinustakin? Ka, jos minulla olisi tuollaiset isot kömpelöt jalat, olisi minulla sen verran älyä, etten puristaisi niitä noihin pieniin, suippokärkisiin kenkiin. Ne ovat jokseenkin sievät kengät, kunhan vain… oh, en tiedä. Enkä luule, että niistä välitänkään. Omani ovat sievemmät. Näytäpäs sinä kenkiäsi. Oh, hm, sinun ovat… ovat tuskin… mutta luullakseni se johtuu siitä, että olet koulussa. Senkö vuoksi tuo pukusikin on hiukan lystikäs? Onko muilla tytöillä samanlaiset hameet? Se on hirveän sievä puku, tiedätkös… mutta, mutta en ole aivan samanlaista koskaan ennen nähnyt. Se johtuu tietysti siitä, että olet koulussa. Onko sinulla sisaria? Tai veljiä? Eikö kumpiakaan? Eikö ketään? Minulla on seitsemän. Kolme veljeä ja kolme siskoa. Kaikki minua vanhempia. Senvuoksi ne luulottelevatkin, että äiti pilaa minut hemmoittelulla. En siitä välitä. He eivät voi häntä estää minua pilaamasta, ja parasta etteivät yrittäisikään. Pidätkö vanhemmista veljistä ja sisarista? Oh, sinullahan ei niitä olekaan. Mutta tuosta serkustasi — mikä hänen nimensä on? Pidätkö hänestä?"
Ja vihdoinkin, puhuttuaan itsensä hengästyksiin, haastelija pysähtyi vastausta odottamaan.
Hän ei saanut vastausta; Elman silmät ja korvat olivat toisaalla.
"Oh, sinä et kuuntelekaan", sanoi lady Mabel lyhyesti.
Hän ei olisi kummastunut, jos häntä olisi toruttu, häntä vastaan väitetty, hänelle naurettu tai käsketty häntä pysymään aisoissa, mutta ettei häneen ja hänen sanoihinsa kiinnitetty mitään huomiota, oli hänelle uutta ja outoa. Ken oli tämä tyttö, tämä lady Alfretonin sukulainen, jolla oli niin kummallinen puku ja niin kamalat kengät ja joka oli vain mukiinmenevän sievä ja siro eikä kenties ollutkaan älykäs? Kuka hän oli, kun saattoi katsella ympärilleen ja ajatella muita asioita, silloin kun hän, Mabel, teki parhaansa solmiakseen ystävyyttä? Mabel suoristausi. Tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän sanominen, ettei hän ollut mikään röyhkeä neitokainen eikä pahasisuinen. Hän oli vain lörpöttelijä ja lörpöttelijä, joka vaati ainoastaan, että häntä edes hitusen muka kuunneltiin. Siksi hänen poskilleen noussut heikko puna ei ollut aivan aiheeton.
"Suokaa anteeksi", virkkoi Elma hyvin lempeästi. "Minä vain tähystelin muutamia… ystäviä, henkilöitä, jotka saattavat minua kaivata; ja elleivät he minua tapaa…"
"Oh, niin, minä ymmärrän. Mutta et sinä heitä löydä. Ihmiset eivät koskaan löydä toisiaan tällaisissa paikoissa. Parasta, että jäät minun seuraani — jäisit ainakin siksi, kunnes kohtaat ne toiset…"