"Jään tietysti", vastasi Elma innokkaasti.
"Äitini näet sanoi, että meidän olisi käveltävä yhdessä." Elmalta ei jäänyt huomaamatta, että tyttö lausui sanan "äiti" juhlallisemmalla äänenpainolla kuin äsken.
"Minä kävelen kernaasti sinun kanssasi — hyvin kernaasti", huudahti hän, melkein lohduttomana katumuksesta, että oli aikomattaan ollut epäkohtelias, mikä ei ainoastaan ollut vierasta hänen luonteelleen, vaan josta myös pieninkin vihjaus olisi tuottanut hänen tädilleen ääretöntä mielipahaa. "Kuulehan, Mabel, kuulehan ja käsitähän, minä nautin niin kovin paljon sinun seurastasi, että vain muistaessani lupaukseni tähystellä noita tyttöjä…"
"Tyttöjä? Mitä tyttöjä?"
"Neiti Exeterin opiston tyttöjä."
"Koulutyttöjä! Hoo, vai niin!"
"Neiti Exeter tuo heidät tänne tänään, ja minä lupasin pitää varani ollakseni valmis heitä puhuttelemaan ja neuvomaan heille, mitä katsella ja minne mennä…"
"Hoo, vai niin! Kuinka hauskaa! Mikset sanonut sitä minulle ennemmin, rakas tyhmeliini? Kuule, minä olisin auttanut sinua etsiskelyssä, ja olisimme löytäneet heidät jo vuosisatoja sitten. Oi, minä tahtoisin nähdä nuo tytöt? Kuule, en ole sinulle enää rahtuakaan suutuksissani, Elma; varmaankin minä kiusasin sinut kuoliaaksi. Mutta sinun näetkös olisi pitänyt minut keskeyttää. Kunpa olisin vain tiennyt! Mennään nyt! Äiti ja lady Alfreton ovat aivan kintereillämme — tuolla he ovat, — etkö näe tätisi vihreätä päivänvarjoa? Eikö se ole sievä päivänvarjo? Äiti sanoo, että lady Alfreton on aina hyvin puettu. Kai hän pukee sinutkin, jahka tulet täysikasvuiseksi? Eihän sillä ole väliä niin kauan kuin olet opistossa; mutta tietysti lady Alfreton pitää huolta siitä, mitä sinulla on ylläsi, jahka joudut asumaan hänen luokseen. Luullakseni menet asumaan hänen luokseen, jahka tulet vanhemmaksi, menet kai?"
Mennä asumaan tädin luo? Kummallista kyllä, tämä ajatus tuli nyt vasta ensi kertaa Elman mieleen. Tavuakaan siitä eivät hänen kuultensa olleet hiiskuneet hänen sukulaisensa enempää kuin neiti Exeterkään puolestaan, ja se tunne, minkä tämä hänen ajattelemattoman toverinsa keveä vihjaus hänen rinnassaan synnytti, oli niin valtava, että se hetkiseksi karkoitti kaikki muut ajatukset.
Ensiksi, kuten luonnollista olikin, hän melkein hurmaantumista lähenevin liikutuksen tuntein itsekseen myönsi, että Mabel kai oli viitannut vain siihen, mikä oli itsestään selvä ja varma jatko hänen nykyiselle elämälleen. Olihan mahdollista, että sir Thomasin huonekunnassa ilman muuta edellytettiin hänen piakkoin tulevan sen jäseneksi, vaikka hän typeryydessään ei ollut sitä oivaltanut. Tosin ei kukaan siitä ollut maininnut — mutta muutamat asiat ovat sanomattakin selviä. Ja jos niin oli — jos niin oli… Tuo ajatus sai Elman sydämen rajusti sykkimään, Oi, mikä onni, mikä ääretön riemu! Oi, kuinka paljon hän saattoi tehdä muiden hyväksi! Tulisipa siitä tytöille päivät! Kuinka paljon mielihyvää neiti Exeterille! Millaista ilonpitoa! Millaista…