"Taaskaan sinä et kuuntele minua!" Mutta tällä kertaa lady Mabel nauroi. "Sinä olet maailman lystikkäin tyttö", hän jatkoi hyväntuulisesti. "Vaivut ajatuksiisi parhaillaan jutellessamme. Mitähän sinä oikein ajattelet? Minä en ajattele koskaan — en osaakaan ajatella. Eikä minulla ole siihen edes aikaa. Opettajattareni parissa ollessani minulla on oppitunteja ja läksyjä aamusta iltaan; ja kun sitten pääsen ulos äidin tai jonkun muun kanssa, tahdon puhella ja pitää hauskaa. Sinäkin rakastat hauskuutta; näen sen kasvoistasi. Minä pidän sinusta, vaikka sinä vaivutkin ajatuksiisi. Kuule, Elma, haluaisin, että menisimme joka paikkaan yhdessä ja kävelisimme tähän tapaan kaikkialla. On paljoa hauskempaa kävellä sinun kanssasi kuin äidin seurassa. Katsos, Elma, tuolla on tosiaan sievä puku, juuri sellainen kuin olisin itselleni toivonut. Kunpa olisin saanut sen tämän asemesta", lopetti hän tyytymättömänä.
"Mutta minun mielestäni sinun pukusi on kerrassaan kaunis."
"Vielä mitä! Luuletko niin? Ajattelitko niin heti vai nyt vasta?"
"Heti, heti — ihan ensi silmänräpäyksestä asti. Minä pidin omastani, kunnes… kunnes näin sinun pukusi, Mabel", virkkoi Elma lempeästi.
"Niinkö? Ka, näetkös, sinun pukusi on… on hyvin sievä, mutta se on juuri hiukan… se ei ole aivan… Lady Alfretonko sen sinulle tilasi?" kysyi Mabel äkkiä.
"Ei. Neiti Exeter sen tilasi; enkä luule… olen melkein varma, ettei täti siitä oikein pitänyt. Minä näin hänen vilkaisevan minun puvustani sinun pukuusi", ja Elma-parka nielaisi jotakin kurkustaan. Hän oli vihdoinkin tulkinnut oikein tätinsä kasvoilla väikkyneen epäilyttävän ilmeen tässä suhteessa.
"Oh, ei, olen varma", huudahti kuitenkin Mabel; "oh, ei se suinkaan sen vuoksi ollut!" lisäsi hän tyydytetyn turhamaisuuden innostuttamana. "Ja sinä olet oikein hyväluontoinen tyttö, Elma, kun sen tunnustat", myönsi hän epäjohdonmukaisesti. "Äiti pitää sinua joka tapauksessa kauniina", virkkoi hän sitten hyvittääkseen edellisen, "niin hän minulle sanoi. Hän sanoi, että tänä iltapäivänä saisin tavata lady Alfretonin sievän tyttären. Se olit sinä. Me emme pidä neiti Alfretonia kauniina nyt enää. Pidätkö sinä? Hän oli kyllä kaunis viisi tai kuusi vuotta sitten, mutta — koska hän on vain serkkusi, niin ethän siitä välitä — meistä hänen kukkeutensa on jo ohi. No, Elma, missä ne sinun tyttösi ovat? Etsitäänpäs heitä. Ja tuossa on se puku — minun pukuni — jälleen. Oi, se on sirompi, paljoa sirompi kuin minun! Tule, mennään katsomaan vähän lähempää. Tarkastellaan sitä, niin näen, eikö Fanchette voisi jostakin keksiä minulle samanlaista. Minä tarvitsen toisen uuden puvun. Tarvitsen niinkin. Sisareni sanonevat, etten tarvitse, mutta kyllä minä saan äidin suostumaan. Oo, nyt näen, kuinka se on laitettu, ja Fanchette voisi helposti tehdä minulle samanlaisen — helposti. Tule vähän lähemmäksi. Voi, kuinka väsyttäviä nuo ihmiset ovat, kun siinä alituisesti liikkuvat edestakaisin, ja tuo muijanmykkyräkin menee välillemme! Nyt tulee varmaankin koko tuo jono hirveännäköisiä tyttöjä, oikeita kiusankappaleita! Ikäänkuin kukaan haluaisi nähdä heitä! Ei ainoatakaan kunnon pukua koko joukossa! Ja nutut, Elma, nutut tällaisena päivänä! Kah, Elma…" ja lady Mabelin kieli ei ainoastaan pysähtynyt kuin pistoksesta, vaan takertui kitalakeen kiinni.
Eräs toinen ääni oli huudahtanut väliin:
"Vihdoinkin sinut löysimme! Olemme samoilleet kautta puutarhan sinua etsimässä. Oi Elma! Missä olet ollut?"