"En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta."
Saattoiko puhuja olla neiti Exeter? Oliko siinä Henrietta ja Maggie ja koko muu iloinen joukko, josta hän oli eronnut vain muutama tunti sitten? Nekö nyt Elmaa puhuttelivat? Mitä — mitä he olivat itselleen tehneet? Miksi — miksi he näyttivät tuollaisilta? Oliko tuo todellakin Henriettan sievä sininen hattu harsoineen, mikä vähää aikaisemmin oli Elman silmissä ollut niin siro ja chic? Oliko tuo Margaretin paras musliinihame, ja tuo Georginan uusi vyöhikkö?
Elman silmät kävivät pyöreiksi kummastuksesta. Hän saattoi tuskin uskoa, etteivät toverit olleet suunnitelleet hänelle jotakin kepposta.
Ja neiti Exeter, rakas pieni opettajatar, miksi hän oli laittanut itsensä tuon näköiseksi? Miksi hän oli pannut ylleen tuon iänikuisen mustanappisen viitan, joka ei koskaan ollut sopinut oikein selkäpuolelta ja joka näytti melkein ruskealta kesäkuun häikäisevässä päiväpaisteessa?
Kaikki he olisivat voineet menetellä viisaammin, olisivat voineet paremmin huolehtia ulkonäöstään tällaisessa tilaisuudessa. He olisivat voineet — mutta tässä hämmentynyt itsekseenpuhuja äkkiä pysähtyi ajatuksissaan uuden, oudon totuuden välähtäessä hänen vastahakoisessa mielessään ja hetkellisen ärtymyksen hälvetessä häpeänpunan tieltä. Oh, kuinka hän saattoi noin ajatella? Oh, kuinka hän saattoi tuolla tavoin tuntea? Ja kuitenkin, kunpa kohtaus olisi viivästynyt vain lyhyen, aivan lyhyen tuokion!
Sillä tässä oli lady Mabel Pomeroy seisomassa vieressä silmäluomet riipuksissa ja heikko hymynväre suupielessä. Tässä oli tyttö, jonka liukas kieli oli viimeksikuluneen puolentunnin aikana puhua pärpätellyt jos jotakin, ja liiankin ilmeisesti hän jo etukäteen nautti tarjoutuvista pilan ja ilveilyn aiheista — ja tässä olivat tuon ivan pahaa-aavistamattamat ja turvattomat esineet juuri joutumassa hänen oman moitteensa alaisiksi ja kiusaamassa häntä läsnäolollaan. Jospa he olisivat vain poikenneet toiselle polulle, olisivat vain jonkun aikaa odotelleet siellä, missä olivat! Kaikki oli hämmennystä ja kiusallista sekasortoa. Tuntui siltä, kuin olisi äkkiä tapahtunut onnettomuus.
Mitäpä lady Mabel oli Elmalle, tai Elma hänelle? Mitäpä merkitsi, mitä tuo lavertelija ajatteli tai sanoi? Mitäpä haittasi, että herttuattaren tyttären pitsipuku nyt uusien tulokkaiden jakapäiväisemmistä aineksista tehtyjen ja karkeavärisempien pukimien rinnalla muuttui välkkyväksi suviseitiksi? Elma ei välittäisi, hän kieltäysi säikähtymästä ja masensi sydämessään heräävän paholaisen — mutta muutamien ohimenevien, nopeasti haihtuvien tuokioiden kuluessa hän oli kokenut jotakin, mitä ei koskaan ollut unohtava. Aina elämänsä loppuun asti hän muistikin tuon pysähdyksen siellä puiden siimeksessä ja oli tuntevinaan ison, suloisen kukkasen tuoksun vieressään sellaisena kuin tuulahdus lennätti sen hänen nenäänsä hänen kohottaessaan ylpeän nuoren päänsä taistellakseen ystäviensä puolesta. Jos ken muu tahansa heidät pettikin, hän ei sitä tekisi. Jos joku häpesi heitä tai piti hauskaa heidän kustannukseltaan, hän ei tekisi kumpaakaan. Vaikka Mabel ehkä nauraisi, — mutta Mabel ei nauranut: saattoihan olla mahdollista, että hänkin ajatteli hänen tovereistaan parempaa kuin ensimäisen vaikutelmansa vallassa ja oli taipuvainen ystävällisyyteen ja suopeuteen. Olihan hän puhunut Elmalle siihen suuntaan, että "tytöt" pääsisivät hänen tuttavuuteensa, ja siis…
"Nämä ovat ne, joita haeskelin", virkkoi Elma Mabelille kääntyen hilpeästi äskeisen toverinsa puoleen. "Neiti Exeter, tämä on lady Mabel Pomeroy. Tätini on täällä, mutta hän ei ole näkyvissä", katsahtaen ympärilleen, "vaikka hän oli lähellämme juuri äsken ja…"
"Me näimme hänet, tyttöseni; siitä tiesimmekin, mistäpäin oli teitä etsittävä. Minä en luule tätisi minua huomanneen", lisäsi neiti Exeter iloisesti. "Täällä on niin paljon ihmisiä — sellainen väkijoukko — että kun ei odota näkevänsä tuttuja kasvoja…"
Tosiasia oli, että lady Alfreton oli väleen väistänyt häntä; mutta seuraavassa tuokiossa nähtiin Elman täti ja Mabelin äiti ryhmän reunassa, ja kaikkien silmät kohtasivat toisensa erehtymättömästi.