Ison, epäsuhtaisesti versoneen perheen nuorinta vesaa olivat vanhemmat sisarukset, joista muutamat jo olivat kasvaneet miehiksi ja naisiksi, aluksi pitäneet kiusankappaleena, katsellen karsaasti uuden lapsikammion järjestämistä, ja paheksuivat, että vanhemmat, joiden olisi tullut pitää yksinomaan huolta heistä ja heidän eduistaan, tuhlasivat ylenmäärin hemmoittelevaa hellyyttään pikku kuopukselle.
Siitä oli johtunut sotatila.
Kuten jo lienee selvinnyt, eivät kaikki kristikunnan vanhemmat veljet ja sisaret olisi voineet nujertaa masentumatonta Mabelia hänen millään elinkaudellaan, ja tuo neuvokas nuori neiti oli aikaisin saanut selville voimansa — niin, kukapa voi sanoa, kuinka aikaisin lapsi sen havaitsee? Hän oli siis hyvin aikaisin alkanut antaa takaisin samalla mitalla kuin sai; ja sekä isän että äidin suosion kannattamana, nämä kun kieltäytyivät kuuntelemasta sanaakaan vastapuolen väitöksistä tai valituksista, tyttönen oli pitänyt päänsä kaikkia muita perheenjäseniä vastaan, joko nämä sitten esiintyivät yksitellen tai keskenään liittoutuneina.
Ettei hän joutunut moisten suosikkien melkein poikkeuksettoman kohtalon alaiseksi, puhui jotakin tämän onnettomasti sijoitetun lapsen puolesta.
Mabelia ei inhottu, koska Mabel kaikkine vikoineen, nenäkkyydestään ja itsepintaisuudestaan huolimatta, ei luonnostaan ollut tunteeton eikä vilpillinen. Jos hänen paremmat ominaisuutensa olisi huolellisella ja järkiperäisellä kasvatuksella herätetty toimintaan, jos hänen kotielämänsä ei olisi ollut tuollaista alituista taistelua määräämisvallasta, jos olisi ollut vähemmän kamppailua toiselta puolen turhamaisen hupsuttelun ja liikahemmoittelun ja toiselta lempeän suvaitsevaisuuden ja kärsivällisyyden puutteen välillä, hän olisi ollut aivan toisenlainen henkilö. Ja näinkin ollen Elma näki kylliksi niissä tilaisuuksissa, joissa hän muutamina seuraavina viikkoina oli vieraisilla Mertounin talossa, voidakseen ravistaa viisasta päätään Piers-serkulle (joka väitti syvällä mielenkiinnolla seuraavansa tämän ystävyyden kehittymistä) ja väittääkseen ominaisella varmuudellaan — varmuudella, mikä aina ilmeni, kun poissaolevien kimppuun hyökättiin, että Mabel "ei ollut mikään paha tyttö".
"Tiedän, että se myönnytys merkitsee sinun puoleltasi varsin paljon", virkkoi lady Alfreton eräänä päivänä, kun hänen poikansa oli lähtenyt huoneesta ja hän tunsi voivansa kysellä hiukan tarkemmin ja tiedustella sukulaiseltaan vähän enemmän — mitkä tiedustelut hän vaistomaisesti oli aina siirtänyt tuonnemmaksi. "Minä tiedän, että se myönnytys sinun puoleltasi, Elma, merkitsee varsin paljon. Sinä olet niin ankara pieni olento ja niin vakaantunut mielipiteissäsi, etten tosiaan tuntenut itseäni ollenkaan varmaksi… hm, tarkoitan, minulle on keventävää kuulla sinun myöntävän, että herttainen, älykäs ja ystävällinen nuori ikätoverisi 'ei ole mikään paha tyttö'."
"Sitä hän ei todella olekaan, täti."
"Sen kyllä uskon, rakas lapsi", vastasi rouva hymyillen.
"Hän puhuu kuin höyrykone; minä voin tuskin kiilata sanaakaan hänen lauseittensa rakoon. Oh, täti nauraa; täti luulee, että minäkin haluan jutella. Niin haluankin, hyvä täti, ja siitä se kenkä puristaneekin. Ensimältä minusta ei ollut kovinkaan hauskaa istua ihan kuin vesisuihkun alla ja antaa sen ruiskuttaa päälleni. Minä sanoin Mabelille, että hän oli kuin ruisku — mutta ei sekään häntä pysähdyttänyt. Nyt siis annan hänen lepertää mielensä mukaan, kunnes vihdoin väsyy. Mutta joskus se tyttö voi kehrätä aika sekasotkun!"
"Niinkö! Millä tavoin?" Lady Alfreton oli siinä mielentilassa, että hän kärsivällisesti kuunteli.