"Äiti, jos luulet ymmärtäväsi Mabelia, niin erehdyt!" Taaskin Florence hymyili pilkallisesti.
Herttuatar katsahti vuorotellen kumpaankin. Mitä hänen tuli sanoa? Kuinka hän asian ratkaisisi? Tähän asti Mabel oli pitänyt päänsä koko maailmaa vastaan; kaikki, mitä Mabel teki, oli oikein, kaikki, mitä hän sanoi, oli puolustettavissa. Mutta nykyisessä tapauksessa tuntui kerrankin siltä, että todellakin… todellakin… Hän katsahti epäröiden toisesta tyttärestään toiseen, ja epäily ja neuvottomuus kuvastui hänen kasvoillaan.
Kunpa Mabel vain puhuisi suunsa puhtaaksi! Sanoisi suoraan ja luottaisi häneen! Siinä tapauksessa hän taistelisi Mabelin puolesta viimeiseen veripisaraansa asti; mutta kuinka puolustaa tällaista salaperäisyyttä?
Vaunut ilmoitettiin. "Hän saa siis lähteä?" virkkoi Florence nähdessään joutuneensa tappiolle.
"Tietysti hän lähtee!" Mabel katsoi sisartaan hehkuvin poskin ja varmoin silmäyksin. "Tietysti hän lähtee!" Sitten hermostuneesti napittaen hansikkaansa: "Hyvästi, äiti, hyvästi!"
"Hyvästi, rakkaani", kuiskasi hänen äitinsä. "Toivon, hm… toivon ajelusi sinua huvittavan." Sitten äänekkäämmin (sillä Florence yhä katseli ja kuunteli): "Älä… älä toki, Florence, katso minuun tuolla tavoin" — hänen äänessään oli terävä sävy. "Sinä olet hyvin töykeä. Tottahan saan sanoa hyvästi Mabelille, jos tahdon, tarvitsematta siihen pyytää sinulta lupaa! Mabel… hm… ole varovainen, rakkaani", (kuiskaten hänen korvaansa) "hiukan varovainen. Ethän tee mitään hupsua tai mieletöntä?"
"En aio tehdä mitään hupsua tai mieletöntä, äiti."
Uppiniskaiset olkapäät nytkähtivät. "Miksi sellaista luulet?" Sitten hän lisäsi äkkiä pehmeämmällä sävyllä ja äänenpainolla: "Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."
XIV.
Ajelu puistossa.