"Laskekaa astuimet, Thomas." Lady Mabel puuttui itse asiaan, mutta varsin miellyttävästi. "Onhan kaikki oikein. Niin, sitä ajattelinkin. Tiesin, ettei neiti Exeter kieltäisi minulta tätä iloa syntymäpäivänään", lisäsi puhuja ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn, joka kaunisti hänen koko kasvonsa. "Minäkin tahdon osani syntymäpäivästä."
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja vaunut lähteneet liikkeelle, jatkoi Mabel: "Ette saa pitää minua röyhkeänä tyttönä, neiti Exeter; sillä mehän oikeastaan tulimme esitellyiksi toisillemme jo kasvitieteellisessä juhlassa, — minä vain en silloin ollut teitä tuntevinani, olin kovin kuumissani ja kovin äkäinen; luulen käyttäytyneeni pahoin jokaista kohtaan sinä päivänä. Mutta Elma tuntee minut nyt; hän tietää, että haluan rakentaa… ystävyyttä. Elma, sanothan sinä hyvän sanan puolestani? Kerro neiti Exeterille, että äiti sallii minun soittaa suutani kotona — kaikkien heidän täytyy sallia, tahtovat tai eivät, — joten hänen tulee koettaa olla välittämättä, jos nyt lepertelen." Neiti Exeter näytti perin suopealla, "Istutteko nyt kaikki kolme mukavasti?" puhui nuori emäntä edelleen äärettömän huolehtivasti. "Onhan teillä kai hyvin tilaa? Mutta kumpi on Henrietta ja kumpi Maggie, saanko kysyä? Luulen sentään tietävänikin", lisäsi hän, kun kaikki nauroivat. "Tämä pitkä tyttö on Henrietta. Elma sanoo teidän olevan paljoa pitempi minua!" Hänen katseensa ilmaisivat ihailua vastapäätä istuvaa solakkaa, notkeavartaloista neitosta kohtaan. "Mutta minä olen toki Elmaa pitempi!" Ja niin edespäin, ja niin edespäin.
Jos Mabel olisi herkeämättä puhunut kolme seuraavaa tuntia, en luule, että hän silti olisi mitään menettänyt kenenkään silmissä. Hän oli niin mielissään, niin onnellinen, niin innokas, niin pulppuilevan hilpeä, niin halukas huvittamaan, niin hurmaava vilpittömässä itseunohduksessaan, sanalla sanoen, kerrassaan niin vastustamaton, että hän heti voitti kaikkien sydämet.
Ja mitä sitten Elma tunsi? Elman silmät sumentuivat kyynelistä. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että voisi kenestäkään niin ylpeillä. Hän ei ollut koskaan ennen tietänyt, miltä tuntui omistaa ystävä, josta saattoi olla ylpeä.
Oli mitä lämpimin ja herttaisin heinäkuun ilta. Koko kaupunki oli ulkosalla nauttimassa balsamituoksuisesta ilmasta ja loistavasta näytelmästä, pienen seurueemme ajellessa edestakaisin. Eikä näkynyt hymyilevämpiä kasvoja, ja harvat sydämet lienevät olleet keveämpiä kuin niiden, jotka sinä päivänä istuivat Mertounin herttuattaren vaunuissa.
Vihdoin läheni lähdön hetki.
Puolikääsit, kattovaunut, broughamit [yhden hevosen vetämät suljetut ajopelit. Suom.], kevät avovaunut ja trillat seurasivat toisiansa nopeassa jonossa jokaisesta veräjästä. Neiti Exeter sieppasi kellonsa esille ja alkoi pitää pientä puhetta.
Mutta hän oli ehtinyt sanoa vain: "Kenties olisitte niin ystävällinen ja antaisitte meidän astua alas ensi veräjällä", — kun hänen ei sallittu enää lisätä tavuakaan. Hetkisen johtajatar epäröi ja vastusteli. "Oh, enhän voisi sitä ajatellakaan, rakas neiti; eihän se voi tulla kysymykseenkään!" sanoi hän; mutta nuoret hänet heti vaiensivat. Ja sitten Mabelin kimakka, kirkas ääni käski ajamaan Haverstock Hilliin neiti Exeterin asunnolle, ja niin keinuivat vaunut eteenpäin, kunnes astuimet laskettiin kulmatalon edessä.
Elma lähti vaunuista viimeisenä. Jokainen lausui hyvästijättäessään kiitoksensa kauniin sanoin, ja jokainen sai herttuattaren tyttäreltä hauskan ja ystävällisen vastauksen. Mutta kun Elman vuoro tuli, suikattiin vain nopea, sydämellinen suudelma eikä virketty kummaltakaan puolelta sanaakaan.
Mutta kumpikin käsitti, mitä se suudelma merkitsi, ja oli siihen täysin tyytyväinen.