Lukukausi läheni loppuansa neiti Exeterin koulussa. Opettajat samoinkuin oppilaatkin olivat rasittuneita ja riutuneita; näkyikin tarvittavan vain tällainen luonnonvoimien painostus, jotta heidän kärsimyksensä nousisivat huippuunsa.
Tilanne ei tarjonnut paljoa viehättävyyttä tai hauskuutta. Kolkossa kulmatalossa oli mahdoton löytää viileitä sopukoita; siellä ei ollut varjoisia kameroita, tuulenhenkäykset eivät osuneet sinne, ja mikä pahempi, ei ollut jäällä jäähdytettyjä juomia, ei viuhkoja eikä hajupulloja. Sanalla sanoen, ei mitään niistä tyynnyttävistä apuneuvoista, joita sellaisissa olosuhteissa varmaan olisi tavattu ylellisyydessä elävien ja varakkaiden asunnoissa.
Silti ei mitään helpotuksia myönnetty. Päänkipu ja raukeus olivat yleiset; mutta vaikka neiti Exeter tunsikin sääliä niitä potevia kohtaan — ja hän itsekin niistä kärsi, — ei hän voinut ottaa niitä huomioon. Oppituntien täytyi jatkua, läksyt oli luettava, päiväjärjestystä täytyi noudattaa entiseen tapaan, sillä muutoin koko koneisto olisi joutunut epäkuntoon. Ja urhoollisesti ponnistellen omia mielitekojansa vastaan tuo kelpo johtajatar tunsi, että hän vaatiessaan muita tekemään samoin ei vaatinut enempää kuin mikä oli hänen velvollisuutensa.
Päivät kuluivat uneliaasti, kunnes kerran tuntui rasittavammalta kuin milloinkaan.
"On tulossa myrsky", huomautti Henrietta Grey. "Minä tunnen sen päässäni. Tällä tavoin sitä kivistää vain silloin, kun jossakin lähettyvillä on ukonilma. Sitäpaitsi kuulen etäistä jylinää."
"Onpa näissä huoneissa kuuma!" huudahti toinen. "Kunpa edes saisimme istua ulkosalla ja lukea läksyjämme puiden siimeksessä!"
"Lukeako läksyjämme? Ei!" kivahti kolmas. "Kävelylle tästä pitäisi päästä!"
"Minä en voisi astua askeltakaan", voihkaisi Henrietta, jonka solakka, norja vartalo vaipui väsyneesti eteenpäin. "Tiedänpä, mitä minä haluaisin!"
Kaikki kysyivät, mitä se oli.
"Ajella taas niissä mukavissa, ihanasti keinuvissa vaunuissa. Oi, kunpa saisi vieriä eteenpäin, kuten silloin, tarvitsematta liikkua tai ajatella! En ollut huolinut mainita siitä neiti Exeterille, mutta juuri ennenkuin ajopelit pysähtyivät meitä ottamaan, olin tosiaan tuntenut, etten kykenisi laahustamaan tuumaakaan edemmäksi. Olimmehan jo kävelleet pitkän matkan, kuten tiedätte, ja olin lopen väsynyt. Vai hyväinen, kuinka suloista se oli!"