"Olipa tietenkin, mutta ei sitä kannata nyt ajatella", keskeytti jokseenkin kärsimättömästi eräs kuulija, joka ei ollut päässyt tuosta hauskuudesta osalliseksi. "Puhu sellaisesta, mikä voi tapahtua — sellaisesta, mitä meille toisinaan suodaan. Ei ole mitään komeita vaunuja pysähtymässä meitä poimimaan, kun ensi kerran menemme ulos, siitä olen vallan varma. Mitä taas tulee lady Mabeliin — tai miksi häntä nimititte, — rohkenen väittää, että hän nyttemmin on koko asian unohtanut ja unohtanut teidätkin."
"Onkohan sentään?" Huoneessa kuultiin uusi ääni ja uusia askeleita. "Odota hetkinen, ennenkuin vastaat siihen, Henrietta. Katsohan, Henrietta, ja katsohan, Maggie", virkkoi hän kahdelle vanhemmalle tytölle, jotka olivat hänen erikoisia ystäviään — "katsokaa", jatkoi Elma, joka viime sanoja lausuttaessa oli tullut sisälle, "katsokaa, mitä minulla tässä on!" Hän veti esille kolme hentoa kirjekuorta, joihin oli painettu pieni kullattu kruunu kuhunkin.
Toiset riensivät häntä kohti.
"En ole avannut omaanikaan", sanoi Elma tarjoten yhden kummallekin edellämainituista osoitteenomistajista, "mutta arvaanpa mitä arvaan! Kas, kas, kas!" Hän kääntyi riemastuneena toisesta toiseen ja pysähtyi sitten vetämään pitkän, syvän, odottavan henkäyksen.
Jokainen kirjelappu sisälsi kutsun illanviettoon.
"Ne ovat Mabelin kesäkutsut", selitti Mabelin ystävätär huomatessaan, että toiset olivat mykkinä mielenliikutuksesta ja riemusta. "Hän saa pitää sellaiset joka vuosi", jatkoi puhuja itsekin säteillen, "ja hän mainitsi minulle joku aika sitten, että hän kutsuisi minut; mutten aavistanut, että myöskin Henrietta ja Maggie kutsuttaisiin, ennenkuin näin kirjeet juuri nyt. Eikä se ole herttaista? Eikö se ole ihanaa? Eikö se ole ystävällistä?"
Siitä asiasta ei voinut olla eri mieltä, ja yhdyskunnan nuorempien ja kutsumatta jääneiden jäsenten kateus osoittautui niin järjenvastaiseksi, että heidän omakin mielialansa pian vaihtui myötätuntoiseksi harrastukseksi. Milloin illanvietto pidettiin? Mikä tunti oli kutsukorteissa mainittu? Mitä laatua tuo illanvietto oli? Ja, kaikkein valtavimpana kysymyksenä, kuinka kukin pukeutuisi?
Henriettan päänkivistys katosi kuin taikaiskusta, ja Margaret, joka oli hiukan jurotellut, kirkastui päivänpaisteiseksi Elman tuoman taian kosketuksesta.
Elma itse säteili ja säkenöi joka taholle. Koko ikävä huone oli kuin muuttunut. Ranskan- ja saksankielen opettajattariinkin tarttui tenho, ja he innostuivat ja vilkastuivat riemusta, tuntiessaan, että oli tapahtunut jotakin, mistä heijastuisi arvoa koko laitokselle. Itse neiti Exeter punehtui ilosta ja mielihyvästä. Keinoista ja apuneuvoista keskusteltiin niin kiihkeästi, että suuremmasta innostuksesta kulmatalon aikakirjat eivät tienneet kertoa. Sanalla sanoen, niin valtavasti "tuleva tapahtuma loi varjonsa eteensä", että jokainen muu varjo sen edeltä haihtui.
Kolme uutta pukua oli välttämätöntä. Elma ei tosin sanonut mitään, kun hänelle iloisesti muistutettiin hänen kukkasnäyttelyä varten saamastaan valkoisesta puvusta, mutta hän arvasi kuinka kävisi, jahka asia tulisi hänen tätinsä korviin.