"Mabel", virkkoi hänen opettajattarensa aamulla tanssiaisten jälkeen, "mitä aiot tehdä kukkaviholla, joka sinulla oli eilen illalla?"
"Mitäkö sillä tehdä?" vastasi Mabel, nousten haukotellen suuruspöydästä. "Kah, mitäpä siltä tekisin? Sehän kelpaa vain roskasäkkiin eikä mihinkään muuhun."
"Ellet tosiaan aio sitä enää käyttää", sanoi mademoiselle Latour ikäänkuin puolittain odottaen tällaista vastausta, "olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että antaisit sen minulle?"
"Ei ensinkään — jos siitä vain välitätte, — mutta parasta on, ettette sentään aivan ajattelematta kiitä. Menenkö noutamaan sen kauniin kukkavihon?" ja hieno veitikkamainen hymy väreili neitosen kasvoilla hänen puhuessaan.
Mademoiselle ei sitä kuitenkaan huomannut. "Olisin hyvin mielissäni", vastasi hän kerkeästi, kun hänen oppilaansa lähti huoneesta.
Muutamien minuuttien päästä Mabel palasi tuoden muassaan muodottoman kimpun, jonka vain siihen kiinnitetystä valkoisesta satiinirihmasta saattoi tuntea kerran ansarista poimituksi kukkavihoksi. Mademoiselle Latourkin huudahti hämmästyksestä, "Varoitinhan teitä olemasta liian nopsa kiittämään, mademoiselle", virkkoi Mabel tyynesti, "Koska toivoitte kukkakimppua, niin tässä se on; mutta pelkään, että jos haluatte käyttää sitä toistamiseen tänä iltana, se tuskin teitä kaunistaa."
"Eipä se siltä näytä", myönsi mademoiselle rypistäen kulmiansa ja purren huultansa niin ilmeisesti närkästyneenä, että jälleen hieno hymy häilähti tytön tarkkaaville kasvoille. Oppilas ei pitänyt opettajattarestaan, eikä kumpikaan ollut sinä aamuna parhaassa mielentilassa tai parhaalla tuulella. Valvonta, kiihtymys ja makeiset aiheuttivat välttämättömän vastavaikutuksen.
"Mitä ihmeessä olet tehnyt noille kukille?" kysyi mademoiselle vihdoin terävästi ja paheksuvan kärsimättömällä äänellä. "Ne näyttivät komeilta eilen illalla, ja jokainen huomasi, kuinka tuoreina ne pysyivät ihan loppuun asti. Sanoit sen johtuvan siitä, etteivät ne olleet kiinnitetyt teräslankoihin — koska oma puutarhurinne oli ne maalta lähettänyt; ja nyt…" Hän vilkaisi lohduttomasti kuihtuneisiin, vaalenneihin kukkiin.
"Teidän olisi pitänyt pyytää niitä eilen illalla, muuta en voi sanoa", vastasi Mabel nenäkkäästi, "Mitä niille tein, en osaa sanaa, mutta tiedän, mistä ne tänä aamuna löysin — illallispöydän alta penkin rutistamina. Menin etsimään viuhkaani, jonka arvelin sinne pudonneen, ja näin tämän." Hän ravisti entistä kukkavihkoa. "Siksi ajattelinkin, että tuskin pitäisitte sitä arvokkaana saaliina."
"En tosiaan. No, vähät siitä; tule lukemaan. Ota kirjat esille; tänään olemmekin ja myöhästyneet", ja mademoiselle nielaisi huokauksentapaisen. "Nyt on sitäpaitsi keskiviikko."